Kun mä makaan sun vieressä ja sivelen sun kättä, katselen samalla sun kasvoja. Ne on niin levolliset, rauhalliset, tyynet ja rauhoittavat. Hymyilen ja siirryn lähemmäs, ihan kiinni suhun. Sä avaat silmäsi ja katsot mua. Hitaasti siirrän huuleni omillesi ja pussaan sua hellästi. Tuntuu että multa loppuu happi, ihan kuin pakahtuisin siihen paikkaan. Sä vastaat suutelemalla mua vaativasti ja puraiset mun huulta. Tunnen miten mun sydän pyrkii ulos rinnasta, ja paine keuhkoissa tuntuu kestämättömälle. Hetken mielessäni välähtää paniikkikohtaus, mutta ei se tunnu tältä. Tämä tuntuu pahalle, mutta silti niin hyvälle. Kierähdät mun päälle ja naurahdat.

Voi luoja, mikä mies.

Hei rakkaat.

Anteeksi tämä tykitys onnellisuudesta. Välillä tuntuu että kerjään taas vain verta nenästäni, mutta toisaalta haluaisin uskoa, että olen ansainnut jokaisen onnen murusen, jonka vain onnistun käsiini saamaan. Kaiken sen jälkeen, mitä elämässä on ollut.

Olin juhlissa nyt viikonloppuna ja siellä tuli sitten yömyöhällä puhetta itsemurhasta. Tämä kyseinen ihminen ihmetteli, että mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu. Naurahdin, mutta päätin, etten rupea sitä avaamaan hänelle. Koska siinä hetkessä kaikki oli hyvin. Suurin osa porukasta oli lähtenyt kotiin ja yksi sammunut. Meitä oli enää kolme pöydän ääressä, juomassa viiniä ja puhumassa kaikenlaisista asioista. Naurettiin aivan tajuttomasti. Ja siinäkin hetkessä tuntui, että tarraan onneen epätoivoisesti, roikun siinä.

Sillä se, kun tietää toisen puolen, tietää ja tuntee pohjan, osaa arvostaa aivan eri tavalla ihan pieniä, arkisia onnen muruja. Loppujen lopuksi on monia asioita, jotka tekevät onnelliseksi. 

Masennus vain syö näkökyvyn pois. Itsetuhoisuus vie värit ja onnen.

Ja joka ikinen ilta mä kiitän kaikesta. Ja sen jälkeen rukoilen, että saisin viimein olla onnellinen.

 

Olette rakkaita.

Perhonen