Tuntuu, ettei tästä kirjoittamisesta meinaa tulla taas mitään. Paska olo. Vaikea olo. Ahdistaa. Pelottaa. En tiedä. Haluaisin itkeä. Tai huutaa. Jotenkin purkaa tän paskan mun sisältä. 

Kun joku kertoisi mulle, mikä on oikein ja mikä väärin. Kun osaisi vain antaa periksi. Luovuttaa. Antautua elämän vietäväksi ja luottaa siihen, että se on aina ennenkin vienyt oikeaan suuntaan. Mutta kun on niin helvetin vaikea luottaa mihinkään. Tai keneenkään.

Ikävöin sua, en ikävöi sua. Ikävöin sua. Miksi sä oot mun päässä? Miksi mä saan näitä muistikuvia? Niitä tulee uudelleen ja uudelleen. Huonoja ja hyviä. Ja taas huonoja ja hyviä. Ja mä en tiedä mitä mun oikein pitäisi tuntea. Mitä mun pitäisi tehdä tai sanoa. Kun kaikki on vaan niin helvetin sekavaa.

Vihaan sua ja en vihaa sua. Miksi sä aina asetat mut näihin tilanteisiin? Miksei meidän roolit voi olla normaalit? Miksi sun pitää aina sortua samoihin virheisiin? Ja miksi mä aina samalla tavalla ahdistun niistä ja suutun? Miksen voi vaan antaa olla?

Miksen vaan opi luottamaan suhun uudelleen? Mun on niin vaikea luovuttaa. Niin vaikea. Haluaisin kontrolloida kaikkea. Hallita sua ja elämää. Mutta eihän ketään voi omistaa. Eihän ketään voi hallita.

Mun pää on vaan niin täynnä erilaisia tunteita, että tuntuu, kuin räjähtäisin.

Kuvia menneisyydestä. Haaveita tulevasta. Tämän hetken epävarmuus.

Ja mä en tiedä taaskaan, mitä tästä elämästä tulee.

Onko elämä kaikille?

Mä haluaisin uskoa, että mulle on vielä paljon kaikkea elämässä. On vaan välillä ihan helvetin vaikeaa nähdä sinne valoon tai toivoon.

 

 

Rakkaudella, Perhonen