Mä katson sun käpertynyttä ulkomuotoa, enkä tunnista sua enää. Isä sanoo, että siinä se isoisä on. Kun istut autoon, puristat mun hartioita ja sanot, että on kiva nähdä. Tunne on yksipuolinen, ajattelen, ja sun läheisyys saa mut voimaan pahoin.

Kävelemme hitaasti kämppääsi, jossa mukavan tuntuinen nainen tulee vastaan, kättelee ja hymyilee. Tilanne on niin jäätävä, etten tiedä, pitäisikö nauraa vai itkeä. Isä höpöttää, niin kuin aina hermostuneena ja pappa tarttuu jokaiseen aiheeseen ahnaasti, kiitollisena siitä, että edes joku sanoo jotain. Istumme ruokapöytään, keitto on hyvää ja puhutte menneistä työkeikoista kuin ei mitään.

Nainen vilkuilee koko ajan. Kuulen, kun nousemme pöydästä, miten hän kuiskaa isälle, että on hyvä ja tärkeää että tulimme.

Isoisä. Sä olet painunut kasaan, olet rutistunut, mutta ne kädet, jotka aikanaan tekivät niin paljon pahaa, ovat yhä voimakkaat ja suuret. Niillä käsillä sä olet lyönyt mun isää, tätiä ja isoäitiä. Sä olet hakannut, potkinut... Sä olet niillä käsillä puristellut mun tädin rintoja, kun tämä on ollut ihan lapsi. Sinä paskiainen.

Nyt katson sinua ja nään vanhan, väsyneen ja yksinäisen ihmisen.

Sä olet vainoharhainen, joku on murhannut jonkun ja sä aiot paljastaa tän salajuonen. Istumme siinä ja kuuntelemme. Välillä vaivautunut hiljaisuus laskeutuu huoneeseen kuin painava, tunkkainen verho.

Kahvipöydässä puhelette isän kanssa taas niitä näitä, isä saa kengät jotka ovat sulle, isoisä, liian isot. Pitää olla kiitollinen. Ihan kuin kaikki ne vuodet tässä välissä eivät olisi koskaan olleetkaan.

Mä katson sun naisystävää ja mietin, hakkaatko sä sitäkin. Miten se on jaksanut sua puolitoista vuotta? 

Vai oletko sä oikeasti lopettanut juomisen? Vaikea uskoa.

Kerrot, ettet ole yskinyt verta kahteen päivään. Se on kuulemma hyvä. Sulla on hyvät mahdollisuudet selvitä, sä sanot, sä aiot vielä elää.

Paha saa palkkansa, eikö? Jospa keuhkosyöpä on sun palkka.

Kun olemme lähdössä, sä kättelet mun veljen, isä ei koske suhun kertaakaan koko reissun aikana ja mua sä ensin kättelet. Sitten halaat ja mä olen näkevinäni kyyneleet sun silmissä. Vai toivonko mä vaan, että sä olisit edes jotain tajunnut ja oppinut? Että sä välittäisit?

Että sä katuisit niitä asioita.

Mutta et sä voi katua jotain, mitä et ees myönnä tehneesi.

Et sä voi välittää musta, kun et edes tunne mua.