Hei rakkaimmat.

En ole kirjoittanut taas hetkeen, tuntuu, että siitä on ikuisuus. 

Vähän toivoton olo. Tai ei edes vähän. Mä hukun taas. Olen hukkunut jo pitkään, pyristelen ja pyristelen ja välillä olen lähempänä pintaa. Silti olen täällä taas, aivan tukehtumaisillani.

Perhosprojekti on pitänyt. Toistaiseksi. Haluaisin viillellä ihan helvetisti, mutta ehkä odotan, että toi perhonen vaalenee pois ennen kuin.. 

Nyt loppui tukikäynnitkin oikeastaan kokonaan, ens tiistaina on vihoviimenen. Sitten pitäs selvitä elokuuhun asti, ennen kun terapia alkaa. Ahdistaa. Sattuu. Miksei kesä helpotakaan mun oloa? Miksei se, ettei tartte nähdä tiettyjä henkilöitä enää, auta?

Jos saisin pyytää yhtä asiaa maailmassa, haluaisin mun parhaan ystävän tänne nyt. Se istuisi mun sängyllä, mä laittaisin pään sen syliin ja itkisin vaan. Se silittäis mun hiuksia. Se ymmärtäisi, etten jaksa ja se on okei. Kunhan tunnustan sen. Kunhan yritän edes.

En mä osaa puhua. En osaa sanoa.

Äiti on ihan todella huolissaan musta. Kyllä mä nään sen. Mutta en osaa silti sanoa mitään mikä merkitsisi.

Vaikka sanon, että kaikki on hyvin, en usko siihen itsekään. Miksi sen pitäisi? Kun sanon, että älä huolehdi, se tarkoittaa, että oikeesti kuolen sisältä.

Mä ajattelen kuolemaa.

Mietin hautajaisiani.

Tapoja kuolla. Missä haluaisin tehdä sen. Miten. 

Mitä siitä seuraisi?

En tiedä mitä sanoa, kun en voi sanoa sitä, mitä haluaisin.

Hyvästi.

Ei tää voi päättyä näin.

Ei nyt.

Mun piti elää vanhaksi.

Mun piti saada lapsia, lapsenlapsia.

Uusia ystäviä.

Tulevaisuus.

Hyvästi.

Ei.

Mä en anna periksi.

En tänäänkään.