Hei rakkaat.
Kuten ehkä kirjoituksen ajasta voi päätellä, en ole koulussa. Taaskaan. Ahdistaa. Mutta vatsa on niin kipeä, että oli pakko lähteä kesken päivän. Jännitän niin hirveästi sitä ryhmäterapiaa ja sitten pukkaa "se aika kuusta" samaan aikaan päälle.
Miksi kaikki aina samaaan aikaan??
Eilen oli _todella_ huono päivä. Viiltelin koulussa. KOULUSSA. Saksilla. Penaalista otin ne ja viilsin. Sitten tuli muutama ihminen. Viilsin uudelleen. Vilkuilin ympärilleni. Viilsin vielä kerran, kunnes tuli verta. Nirhasin tuohon ranteeseen kauniin ruven, mikä ei näytä todellakaan luonnolliselta.
Lähdin kotiin.
Itkin matkalla, meikit naamalla ja ihmiset kyyläs. Ihan sama. Mikään ei tunnu miltään. Tulin kotiin, itkin kippurassa sohvalla hetken ja ryhdistäydyin. Leikisti. Veli tuli kotiin ja kiukutteli, kun sillä oli huono päivä. Raivos ja paisko ovia. Siinä sitten sellanen piiiikkanen hermoromahdus. Itkin taas kippurassa tietokoneen ääressä enkä saanu henkeä.
Veli pyysi anteeksi.
Äiti tuli kotiin töistä. Se valitti, kun oli niin rankkaa ja raskasta töissä. Sanoin, että on tässä muillakin ollu rankka päivä. Suutuin. Sanoin, että itkin tänään. Mitä halusin sanoa oli:
"Äiti. Katso. Näätkö tuon? Tein sen saksilla koulussa. Miltä tuntuu? Kilpaillaanko kummalla oli rankempi päivä? Lähdin koulusta, etten romahda sinne."
En sanonut siitä mitään. Olisi pitänyt. Mutta kun tiedän miten helvetisti äitiin sattuu kun se ei ymmärrä viiltelyä. Se ei voi ymmärtää sitä, vaikka kuinka haluaisi. Ei se ole koskaan tuntenut näin.
Ja nyt kun kerran alkuun päästiin niin kerrotaanpa koko paska kerralla.
Mä en tunne enää. Aikaisemmin oli kipu, ahdistus. Sen jälkeen tuli viha, raivo. Sitten tuli tämä tyhjyys. Kuin olisin kävelevät kuoret. Mua ei satu enää kun nään ihmisten puhuvan paskaa, vaikka tiedän, että sen pitäisi. Mua ei enää suututa, kun kuulen poikien haukkuvan muita. Mä en enää uskalla itkeäkään. Pelkään, että se tekee kaikesta todellista. Että se kipu, ahdistus, raivo ja viha tulee takaisin. Ennemmin olen turta. Koko ajan väsynyt.
En mä ole saanut siellä terapiassakaan sanottua yhtään mitään.
Poissaoloja on paljon omasta mielestä. Kävin kattomassa. Ei niitä oikeesti oo yhtään ilman syytä. Silti ahdistaa. Vaikken ole ees jäljessä muista. Se ei kuulu mun luonteeseen lintsata, vaikka olisi syy ja lupa.
Sonjalle laitoin sitten tietysti eilen heti viestiä. Että viiltelin.
Se sai mut tajuamaan yhden asian. Kun viiltelen, satutan myös muita. Että mä olen osasyy siihen, ettei se itse enää viiltele. En tienny pitäiskö itkeä vai nauraa. Mä tunsin jotain. Tuntu, että sydän olis jääny katujyrän alle.
En mä halua satuttaa ketään muuta.
´Voi jumalauta. Nyt se itku sitten tulee.
Ja tiedättekö mitä mä mietin yhä edelleen välillä?
Että mä liioittelen. Ettei mun elämä oo niin vaikeaa kun teen siitä. Että tää on mun syy. Että oon liian herkkä. Kaikki muut olis kestäny tän. Mä en.
Nyt pyytäisin anteeksi, mutta mua itteäni ärsyttää ihmiset, jotka pyytelee anteeksi tunteitaan. Joten en pyydä.
Pyydän vaan, että ymmärrätte.
Kai joskus tulee taas hyvä päivä.
~Perhonen~
Kuten ehkä kirjoituksen ajasta voi päätellä, en ole koulussa. Taaskaan. Ahdistaa. Mutta vatsa on niin kipeä, että oli pakko lähteä kesken päivän. Jännitän niin hirveästi sitä ryhmäterapiaa ja sitten pukkaa "se aika kuusta" samaan aikaan päälle.
Miksi kaikki aina samaaan aikaan??
Eilen oli _todella_ huono päivä. Viiltelin koulussa. KOULUSSA. Saksilla. Penaalista otin ne ja viilsin. Sitten tuli muutama ihminen. Viilsin uudelleen. Vilkuilin ympärilleni. Viilsin vielä kerran, kunnes tuli verta. Nirhasin tuohon ranteeseen kauniin ruven, mikä ei näytä todellakaan luonnolliselta.
Lähdin kotiin.
Itkin matkalla, meikit naamalla ja ihmiset kyyläs. Ihan sama. Mikään ei tunnu miltään. Tulin kotiin, itkin kippurassa sohvalla hetken ja ryhdistäydyin. Leikisti. Veli tuli kotiin ja kiukutteli, kun sillä oli huono päivä. Raivos ja paisko ovia. Siinä sitten sellanen piiiikkanen hermoromahdus. Itkin taas kippurassa tietokoneen ääressä enkä saanu henkeä.
Veli pyysi anteeksi.
Äiti tuli kotiin töistä. Se valitti, kun oli niin rankkaa ja raskasta töissä. Sanoin, että on tässä muillakin ollu rankka päivä. Suutuin. Sanoin, että itkin tänään. Mitä halusin sanoa oli:
"Äiti. Katso. Näätkö tuon? Tein sen saksilla koulussa. Miltä tuntuu? Kilpaillaanko kummalla oli rankempi päivä? Lähdin koulusta, etten romahda sinne."
En sanonut siitä mitään. Olisi pitänyt. Mutta kun tiedän miten helvetisti äitiin sattuu kun se ei ymmärrä viiltelyä. Se ei voi ymmärtää sitä, vaikka kuinka haluaisi. Ei se ole koskaan tuntenut näin.
Ja nyt kun kerran alkuun päästiin niin kerrotaanpa koko paska kerralla.
Mä en tunne enää. Aikaisemmin oli kipu, ahdistus. Sen jälkeen tuli viha, raivo. Sitten tuli tämä tyhjyys. Kuin olisin kävelevät kuoret. Mua ei satu enää kun nään ihmisten puhuvan paskaa, vaikka tiedän, että sen pitäisi. Mua ei enää suututa, kun kuulen poikien haukkuvan muita. Mä en enää uskalla itkeäkään. Pelkään, että se tekee kaikesta todellista. Että se kipu, ahdistus, raivo ja viha tulee takaisin. Ennemmin olen turta. Koko ajan väsynyt.
En mä ole saanut siellä terapiassakaan sanottua yhtään mitään.
Poissaoloja on paljon omasta mielestä. Kävin kattomassa. Ei niitä oikeesti oo yhtään ilman syytä. Silti ahdistaa. Vaikken ole ees jäljessä muista. Se ei kuulu mun luonteeseen lintsata, vaikka olisi syy ja lupa.
Sonjalle laitoin sitten tietysti eilen heti viestiä. Että viiltelin.
Se sai mut tajuamaan yhden asian. Kun viiltelen, satutan myös muita. Että mä olen osasyy siihen, ettei se itse enää viiltele. En tienny pitäiskö itkeä vai nauraa. Mä tunsin jotain. Tuntu, että sydän olis jääny katujyrän alle.
En mä halua satuttaa ketään muuta.
´Voi jumalauta. Nyt se itku sitten tulee.
Ja tiedättekö mitä mä mietin yhä edelleen välillä?
Että mä liioittelen. Ettei mun elämä oo niin vaikeaa kun teen siitä. Että tää on mun syy. Että oon liian herkkä. Kaikki muut olis kestäny tän. Mä en.
Nyt pyytäisin anteeksi, mutta mua itteäni ärsyttää ihmiset, jotka pyytelee anteeksi tunteitaan. Joten en pyydä.
Pyydän vaan, että ymmärrätte.
Kai joskus tulee taas hyvä päivä.
~Perhonen~
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.