Hei rakkaat.

En viitsisi nyt itkeä, mutten tiedä pystynkö kirjoittamaan tätä muutenkaan.

Eilen oli totaalinen romahdus. Mä... Mä en olisi tässä jos mun ystävä ei olisi ottanut asiaa vakavasti. Mä. Tai en tiedä olisinko täällä, olisinhan mä voinut epäonnistua.

Mun pikkuveli olisi löytänyt mut. Mun pikkuveli. Miten... Miten mä voin olla niin itsekäs? Syytin siitä sitten itseäni. Mutta en se ole mä. En mä halua satuttaa ketään. En edes itseäni. Se on se sairaus mussa, mun sisällä, jota hoidan koko ajan. Se puoli otti vallan eilen. Se ravisteli, satutti.

Mä raavin jalan verille. Mä itkin, hakkasin tuolia. Menin sekaisin. Ystävän ääni sai mut itkemään ja romahtamaan. Mä olin ihan hysteerinen. Mä etsin lääkkeitä, viinaa.. Yhdessä. Mun ei tarvitsisi enää herätä. Koskaan.

Mä oon ihan helvetin sekaisin nyt. Menin taas liian lähelle. Ihan liian lähelle. 

Mä olisin tehnyt sen. Mä olisin. Olin siinä kunnossa.

Vain hetki. Puhelin mun kädessä, pillerit vieressä.

Lasken puhelimen sängylle, tutkin pillereitä, haen vodkapullon kaapista. Haen varmuuden vuoksi muitakin lääkkeitä.

Istun sängylle.

Puhelin soi.

"Sillä ei ole väliä, missä mä oon nyt. Nyt puhut mulle."

Hassuinta tässä on se, ettei ihmiset mun lähellä tiedä tästä.

Ne ei tiedä, miten lähellä se taas oli. Paino sanalla taas.

Loppuuko tää koskaan?

Mä haluan taistella.

Mä oon taistellu.

Mut oon niin väsynyt pyristelemään.

Se on vaan hetkittäistä.

Mä pystyn tähän.

Vaikka onkin pimeää.

Jossain on pakko olla valoa.