Hei rakkaat.

Ihan hirveä kirjoitusblokki. Olen miettinyt paljon, mitä tänne voi ylipäätään kirjoittaa, kun on jokunen tuttu, jotka tätä lukee. Siksi iskee sensuuri ja pahasti välillä. Mutta loppujen lopuksi mulla on oikeus kirjoittaa omista tunteistani. Jokainen lukee sitten omalla vastuullaan.

Mut laitettiin pois aikuispsykalta, koska vointi on parantunut. Pelottaa. Ihan tosissaan pelottaa. Jotenkin sitä vaan pelkää, että se tulee taas. Mutta ei sillä tavalla voi elää. Ei voi elää pelossa. Ei voi elää varman päälle.

Mutta se mun pitäisi muistaa, etten lähde tekemään taas ihan liikaa ihan liian pian. Lääkäri sanoi mulle, että olen vielä toipilas, ei saa rasittaa itseään liikaa. Tai olen hyvin pian uudestaan samassa pisteessä.

Olen miettinyt tässä paljon ihmissuhteita. Olen niin onnellinen, että mulla on rakkaita ystäviä rinnalla. Että mun kihlattu on mun tuki ja turva, iso rakkaus. Välit vanhempiin on ihan ok, parempaan päin.

Mietin toki myös niitä ihmissuhteita, jotka ovat olleet. Aiemmin. Mutta virheistä oppii. Mun yksi ystävä sanoi mulle, että jokaisella ihmisellä elämässä on jokin tarkoitus. Ja he kulkevat juuri sen matkan sun vierellä, kun on tarpeen. Kaikkien ei ole tarkoitettu pysyvän siinä aina. 

 

 

Ajatukset pyörii siinä ihmisessä joka on rakas. On ollut rakas. 

On yhä rakas.

Tuntuu, kuin jokin suuri olisi poissa. Sydämessä on aukko. Kipeä ja arka aukko. Siinä oli hän.Minä. Me. Kaikki muistot tulee mieleen. Hän on kaikkialla. On ikävä. Ja sitten taas ei.

Kaiketi aika parantaa. 

Mä en tiedä, olisiko mahdollista saada takaisin niitä hetkiä. Kaikkihan sanovat, ettei ajassa voi palata taaksepäin. Eilistä ei enää ole, huomisesta ei koskaan tiedä.

Mulla ei ole koskaan ollut näin ristiriitainen olo.

Mutta sen tiedän, että hänelle mä haluan vain ja ainoastaan kaikkea hyvää. Rakkautta, iloa, lämpöä, turvaa.. Kaikkia ihania asioita elämässä. 

Mä olisin halunnut jakaa tän kaiken hänen kanssaan. Sen, miten mun elämä on järjestynyt paikoilleen. Mulla on hyvä olla. Mä haaveilen tulevaisuudesta. Omasta perheestä.

Mä en vaan tiedä, olisiko hän osannut olla onnellinen mun puolesta.

Se on kai kaiken ydin. 

Mun koko maailma on mennyt uusiksi ihan lyhyen ajan sisällä. Olen ollut niin eksyksissä. Niin erilainen. Ja silti tämä minä on ollut siellä koko ajan. Kaiken sen paskan alla. 

Toisten ihmisten persoonallisuuksien alla.

Mä olen tässä kolmen vuoden ajan etsinyt sitä, kuka mä olen.

Vihdoin palat alkaa loksahtaa paikoilleen.

Ja mä en tiedä, osaisiko hän enää olla mun kanssa. Tai minä hänen kanssaan.

Silti mä en mitään muuta niin haluaisi kuin näyttää hänelle, että tälläinen mä olen. Mä olen onnellinen. Katso, miten paljon mä olen tullut eteenpäin. Ja mä toivoisin, että hän olisi musta ylpeä.

Mä toivoisin, että mä olisin hänelle yhä rakas.

Ihan niin kuin hän on mulle. Mikään ei ole muuttanut sitä.

Elämä vaan kulkee eteenpäin ja jotkut ihmiset eivät kuulu sille uudelle polulle enää.

 

 

En nyt osaa jotenkin kirjoittaa enempää.

Olette rakkaita.

 

~Perhonen~