Hei rakkaat.

Ystäväni kysyi alemmasta blogikirjoituksestani Viiltelystä: Miksi?

Ja minä vastasin hänelle (5.4):

"Kun ei mikään tunnu miltään. Mua ahdistaa koko ajan. Oon menossa huomenna M:lle näkeen kaikkia ja mua AHDISTAA se. Mua pelottaa, etten oo sellanen kun ne haluais. Mua pelottaa, että mun vatsa menee sekaisin. Mua pelottaa,että alan itkeä.
 Kun mä nään sua, mua pelottaa, että olen kateellinen kun sä puhut. Että olen paska ystävä. Kun mennään shoppaileen, ym. mua pelottaa että mun vatsa menee sekaisin. Tai saan itkukohtauksen.
 Kun menen kouluun, mua ahdistaa, että ois ryhmätyö. Että joku kysyis, mikä mulla on. Mitä mulle kuuluu. Että alkaisin itkeä.
Kotona mua ahdistaa kun iskä juo, enkä saa kerrottua sille vaikka haluaisin. Äiti on vitun itsekäs, eikä auta mua vaikka lupas. Kaikki vaan vittu valittaa koko ajan mulle kaikesta ja pelkään, että alan huutaa tai vaihtoehtoisesti vollottaa, jolloin puheesta ei tuu mitään."

No nyt voin kertoa, että olin M:llä ja meni todella loistavasti. Vatsa meni sekaisin (en ole siitä puhunut blogissa aikaisemmin, mutta odotus saa aikaan fyysisiä huonon olon tunteita ja stressiä), mutta onneksi lääkkeet on keksitty.

Mutta monikaan ei voi käsittää, miten pahalle tuntuu olla kateellinen sille parhaimmalle ystävälle, joka seisoo sun vierellä ja pitää sua kädestä. Olla kateellinen, että se on viimeinkin löytänyt poikaystävän ja että se on päässyt pois tämän tuppukylän ihmisistä ainakin koulussa. Mä olen vaan jumissa.

Olen niin helvetin onnellinen mun ystävän puolesta. Se on ansainnut parasta, sillä on ollut ja on ihan tarpeeksi paskaa elämässä.

Siksi mä tunnen oloni niin pahaksi kun kadehdin sitä. Kun mun sydän alkaa hakata kovempaa kun se puhuu se poikaystävästä. Mä voin huonosti. Oksettaa. Ahdistaa.

Silti mä haluan tietää. Haluan olla ystävä siinä ja kuunnella. Mun on saatava tietää, mitä mun ystävälle kuuluu. Tuntuu hyvälle, että se luottaa muhun vaikka takana on kaikkea.

Tiedän, että mun ystäväni, sinä, luet tämän. Anna mulle anteeksi. En mä pysty tätä sulle sanomaan. Mut silti haluan että tiedät. Sä oot mulle rakkain.

Ja mä tiedän, että mä tulen olemaan ystäväni ystävä vielä vanhana. Vaikka maailma veis meidät erilleen, mä tiedän, että me löydetään toisemme. Se on lohduttavaa. On jotain pysyvää. Joku ihminen, joka on nähnyt sen itsekkään ja mustasukkaisen pienen tytön. Sen tytön, joka on kasvanut vaikeuksien läpi masennukseen. Kohtauksiin. Joka tulee selviämään niistä. On nähnyt, kuinka tytöstä tulee nainen. Kuinka onnettomasta tytöstä, joka on eksynyt, tulee onnellinen ja itsevarma. Oman tiensä löytänyt, urhea ja kaunis.

"Katoaa pohja haaveiden. Niin elettiin, uskottiin unelmiin mut lopulta ne lensi taivaisiin. Sä et yksin jää, yöhön pimeään kun kyynel kasvojasi viiltää. Sä et yksin jää, voit painaa pään käsiin ja hetkeksi hengähtää."

Pitäkää kiinni ystävistänne. Ja olkaa rehellisiä. Ei kukaan ole täydellinen ja vasta se on todellista ystävyyttä, että on toisen ystävä kun tuntee myös tämän heikommat puolet.

~Perhonen~