Mä olen kuullut sen niin usein. Kaksi kaljaa vain, se jää siihen. Muttei se koskaan jää. Vaikka mä miten tahtoisin uskoa. Vaikka mä miten toivoisin, että se jäisi. Vaikka mä kuinka rukoilisin, että se jäisi siihen.

Koska mun sanoilla ei ole merkitystä alkoholin rinnalla. Mulla ei ole merkitystä, kun alkoholi on ottanut valtaansa. Mun rakkaudella, tunteilla, toiveilla, peloilla... Silloin tärkein on pullo. Alkoholi. Prosentit. Se, että saa pään sekaisin ja voi unohtaa. Mikään muu ei merkitse, ei vaikka kuinka väittäisit toisin.

Ei lupaukset.

Ei mun kyyneleet.

Koska vain sä voit tehdä sen päätöksen, ettet juo. Huomata, ettet voi tehdä sitä enää. Että sun on parempi ilman. Ja se repii mua sisältä, kun tiedän, etten mä voi mitenkään auttaa. 

Ja mä en suostu enää kuuntelemaan niitä sanoja. Mun ei tarvitse. Koska mä olen täällä, kun sä päätät lopettaa. Ja mä tuen sua ihan joka askeleella eteenpäin. Mutta mä en pysty katsomaan sitä sekoilua. En kuuntelemaan tyhjiä sanoja ja lupauksia.

Mä en halua pettyä yhä uudelleen ja uudelleen. Koska mä en jaksa.

Mä en jaksa sitä enää.