Hei rakkaat.

Päivät menee niin nopeasti. 

Nyt on menny ihan jees. Osaan jo iloita joistain asioista, kuten keväästä ja helpommista päivistä. 

Silti. Nyt tuntuu, että mä meen taas huonommaksi. Itkettää koko ajan. Suututtaa. En oo aiemmin ollut näin.. vihainen koko maailmalle. Lähinnä isälle. Äidille. Veljelle. Minulle. Ystäville. Niille kiusaajille. Sairaanhoitajalle, jolla käyn. Sille tulevalle terapeutille.

Menin meidän vanhalle kämpälle. Menin sinne. Yksin. Otin takin pois ja laitoin sen ovenkahvaan niin kuin aina. Sitten se tyhjyys iski. Kaikki oli viety, rikottu ja revitty. Istuin siihen itkemään. Kuljeskelin talossa, joka oli ollut koti mutta nyt sekin on rikki ja hajalla. Tyhjä ja autio niin kuin minäkin.

Lisäksi kuulin, että isä oli kertonut omalle äidilleen, että käyn psykologilla. Se sattui. Tää on mun asia. Sekin olisi vielä mennyt.

Mutta sitten kun kerroin isälle, että pääsen viimein terapiaan, mutta se maksaa niin se vaan sanoi, että pitää katsoa onko siihen nyt varaa.

Iskä hei. Ihan oikeesti. Onko sulla varaa sitten menettää mut, jos et halua että menen sinne terapiaan ja saan itseni kuntoon.

Tää on sille pelkkä vitsi. Ei se tajua. 

Sille on ihan sama käynkö siellä vai en. Auttaako se mua vai ei. Koska eihän mulla mitään oikeita ongelmia ole. Olen se sen pieni tyttö, joka on niin positiivinen. Hymyilenkin aina.

TIETOISKU.

Osaan peittää sen helvetin hyvin. Osaan hymyillä vaikka olisin just viis sekuntia sitten miettinyt veitsi ranteella että lopetanko tän idioottimaisen pyristelyn tähän. Vaikka olisin viillellyt, osaan peittää sen. Ei äiti ole huomannut, vaikka mun reisissä on ollut kauheat ruvet.

Kukaan ei nää. 

Kukaan ei halua nähdä rumaa totuutta.

Anteeksi.

~Perhonen~