Mä en pysty tähän. Tänään olin J:n kanssa samassa äidinkielen ryhmässä. Miksi? Miksi aina satunnaisesti valiten olen J:n kanssa samassa ryhmässä?

En voi sille mitään. Alan ajatella sanoja. Alan ajatella, millainen minusta on tullut tuollaisen ihmisen vuoksi. Suuni menee lukkoon. Minä menen lukkoon. Ahdistaa. Itkettää. En mä pysty tähän.

Nyt pitäisi "voittaa itsensä" ja esiintyä luokan edessä.

Onko se sen arvoista?

Nukun edeltävän yön unilääkkeen voimalla. En voi keskittyä koko päivänä. Menen eteen, unohdan koko ulkoa opetellun runon, punastun, sönkkään ja häpeän asiaa monta päivää. Kaikki varmasti nauravat minulle, ajattelen, vaikkei kukaan välttämättä enää edes muista koko asiaa. En mä ole valmis.

Mä vapisen. Itkettää. En voi mennä seuraavalle tunnille. Olen taas koko päivän hajalla. Pelkään ja mietin.

Mitä ne ihmiset on tehneet mulle??

Mä olen ihmisraunio.

Tulisiko joku korjaamaan mun sirpaleet? Johan mä sain vähäksi aikaa itseni kasaan. Olin hetken onnellinen. Olin uskovainen tulevaisuuden suhteen. Nyt tuntuu, että koko homma kusi. Mä en parane. Mä en tule ehjäksi.

Saako käpertyä kasaan ja itkeä? Saahan? Saanko mennä nurkkaan vapisemaan pahaa oloani pois? Saanko huutaa tämän pois?

En saa.

Minä menen kuoreeni. Sisällä ahdistus puristaa rintaa. Henki ei kulje.

Luojan kiitos illalla ei tarvitse katsoa iskän kännäämistä. Saan mennä S:lle. Olla turvassa. Olla oma itseni, heikkona tai vahvana.

~Perhonen~