Hei taas.

Aivan pakko kirjoittaa vielä ennen kuin käyn nukkumaan tai oikeastaan lukemaan. Eli, olen tänään virallisesti ylittänyt itseni puhumalla miltei tunnin KOKONAISIN lausein pojalle Skypessä Sonjan kanssa.

Siis mitä??!

Tiedän, olen itsekin vähän shokissa koko asiasta. Mutta asiaan vaikuttaa varmasti se, että on ollut tässä pari ihan kohtuuhyvää päivää. Ja on loppujen lopuksi ärsyttävää osallistua puhekeskusteluun vain kirjoittamalla.

ISO KIITOS KESKUSTELIJOILLE, että pääsin mukaan voittamaan tuota pelkoa. En usko, että se onnistuisi vielä kasvotusten tai muuten, mutta tämä on hyvä alku. Kiitos todella paljon siitä.

Ainut asia joka hieman harmittaa nyt on se, että tiedän ystäväni itkevän kotonaan ja haluaisin olla hänen luonaan kun hänellä on paha olla. Haluaisin rutistaa syliin ja sanoa jotakin joka auttaisi tai sitten olisin vain hiljaa ja kuuntelisin. Kunhan olisin siellä enkä täällä. Yritän kuitenkin olla murehtimatta sitä liikaa, koska ei se siitä muuksi muutu vaikka murehtisin koko yön. Toivottavasti pääsisin huomenna ystäväni luo henkiseksi tueksi tai kuuntelijaksi tai ihan vaan ystäväksi.

Koulussa menee yhä suhteellisen oudosti. Olen etääntynyt "porukasta" ja vietän aikaa aika paljon yksin. Tänään kuitenkin yrittämällä yritin jutella ihmisten kanssa ja vaikka he olivat ymmällään (lievästi sanoen, sillä olen varmasti ollut kuin zombie viime ajat), pääsin kuitenkin juttelemaan ja olin melko normaali.

Tunneskaalat vaihtelevat todella rajusti elämässä nyt enkä tälläkään hetkellä oikein osaa sanoa, mikä on päällimmäinen tunne.

Rintaa ei kuitenkaan purista ja muutama este on jo ylitetty, että eiköhän tässä olla menossa kohti tunnelin päässä loistavaa pienen pientä valoa.

Tällä kertaa se ei ole juna.

~Perhonen~