Hei rakkaat.

Vähän paremmat fiilikset. Sain onneksi peruutusajan lääkärille, kun tarpeeksi soittelin sinne ja tänne. Lääkityksenä tällä hetkellä siis Brintellix sekä Sipralex. Katsotaan uudelleen vähän ajan päästä, onko toivottua tasoittavaa tehoa, ettei tulisi niin voimakkaita impulsseja.

Muuten parempi fiilis johtuu työjutuista. Olen saanut siellä valtavasti tukea ja arvostusta. Muhun uskotaan siellä. Ja tuetaan. Se tuntuu niin hyvälle. Että vaikka on ihan vaan itsensä, on riittävä. Jopa itselleen. Ehkä se on suurin asia. Että riittää itselleen. Tälläisenä. Rikkinäisenä ja vaikeana. Mutta samalla sosiaalisena, ystävällisenä, kilttinä ja avoimena. 

En tiedä, miten paljon olen blogiin kirjoittanut siitä, että mullahan ei ollut omaa persoonaa aiemmin. Kun menin terapiaan 17 vuotiaana, aloin löytää vasta sitä, kuka oikeasti olen. Löytää sen oman persoonan, joka ei tukeudu siihen, mitä muut olettavat ja haluavat. Kuulostaa vaikealle ymmärtää. Mutta helpoin on sanoa, että minä en ole ollut minä. 

Terapeutti sanoi silloin, että mun persoona on sulautunut äidin persoonaan.

Eli en hahmottanut, missä on äiti ja missä olen minä.

En osaa selittää sitä muuten.

Mutta terapian myötä palaset mun päässä alkoivat loksahdella hiljalleen paikalleen. Ja se, että muutin omilleni, äidistä kauemmas, oli paras päätös minulle. Sillä sain oikeasti tilaa etsiä sitä, kuka olen. 

Ja tällä hetkellä en yhä edelleenkään ole kokonainen. Ei kai kukaan koskaan ole. Saatikka täydellinen, ei lähelläkään. Eikä tarvitsekaan. Kukaan ei täällä tule täydelliseksi. 

Sitä paitsi täydellisyys olisi tavattoman tylsää.

Mutta olen minä. Yhä enemmän ja enemmän joka päivä. Ja tykkään siitä. Tykkään olla yksilö. 

Tykkään itsestäni. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mutta tästä kertoo mielestäni paljon myös se, etten ole yli vuoteen viillellyt itseäni. Koska en mä halua satuttaa itseäni. 

Aiemmin viiltelin usein myös siksi, että olin vihainen tai loukkaantunut muille. Jotenkin kuitenkin aina käänsin sen niin, että vika on minussa. Minun pitää satuttaa itseäni. Koska olen riittämätön. Minusta ei ole mihinkään.

Minä en ole mitään.

Minussa ei ole mitään hyvää.

Niin ajattelin silloin. Ja yhä vieläkin välillä. Mikä on hirvittävän surullista. Koska jokainen on ainutlaatuinen ihminen. Ja jokaisessa on jotain hyvää.

 

En nyt tiedä, saako tästä tekstistä mitään selvää, mutta olette tärkeitä.

Rakkaudella, Perhonen