Hei rakkaat.

On ollut tosi paska viime viikko. Hirmu raskas ja huono olo. 

Käytiin ei viime, vaan sitä edellisenä sunnuntaina iskän luona. Ja me puhuttiin äidistä. Olen ollut sen jälkeen ihan paskana. Nousi niin paljon vihaa, surua, pettymystä.. Se pieni tyttö, joka on avuton ja kantaa kohtuuttoman suurta taakkaa.

Tänään oli hoitajan aika ja pääsin purkamaan ajatuksia sinne. Jotenkin helpotti. Hoitajan avulla ymmärsin, että olen joutunut ottamaan liikaa vastuuta. Mulle on sysätty liikaa asioita. Se ei ole ollut mun syy.

Hoitaja myös sanoi, että mä en voi äitiäni muuttaa. En, vaikka kuinka haluaisin.

Joten mun on muutettava itseäni. Koska itseeni mä voin vaikuttaa. Mun on hyväksyttävä, ettei äiti välttämättä koskaan muutu. Ja opittava elämään sen asian kanssa.

Se tuntuu vaikealle. 

Se tuntuu epäreilulle.

Mun on pakko oppia, että se, kun sanon ei, ei tarkoita, ettenkö välittäisi. Siinä mä asetan rajat. Koska äiti ei osaa niitä asettaa, mun on ne asetettava. Vaikka se sattuisi ja tekisi pahaa. Vaikka kaikki mussa huutaisi kyllä, mun on pakko oppia sanomaan ei.

Oman itseni vuoksi.

Ja mun on opittava, että jokainen kantaa täällä vastuun itsestään ja tekemisistään.

Mä en voi korjata kaikkea.

En pelastaa kaikkia.

Ei mulla ole sellaisia voimia.