Se ilta pyörii mun mielessä uudelleen ja uudelleen. Kuinka mulla oli joku paha aavistus koko illan siellä baarissa. Musta tuntui pahalle, mä olin varma, että jotain tapahtuu. Mutta mä en luottanut siihen tunteeseen vaan kuvittelin, että taas keksin omiani.

Mä nään sun kasvot uudelleen ja uudelleen. Ennen ja jälkeen. Ennen ja jälkeen. Mä voin pahoin. 

Mä muistan kuinka seisoin siinä ulkona. Mua palelsi ja pelotti ja alkoi suututtaa että minne sä oikein menit. Sitten kun tulit ja et selittänyt mitään, olin ihmeissäni. Kiukkuinen. Kunnes näin verta sun poskipäässä. Sitten olin helvetin huolissani. Hämilläni. 

Putsasin sut, annoin kylmää. Yritin kovasti muistaa hengittää. Olin peloissani. Aivan sekaisin. Kävin oksentamassa kun tuntui niin pahalle. Makasin sun vieressä ja kuuntelin kuinka vastahakoisesti kerroit mulle, mitä oli tapahtunut. Vaikka näinhän mä mitä oli tapahtunut. Mutta miksi, sitä en tiennyt. Kun kerroit, mä suutuin uudelleen. Olin raivon partaalla. Miten joku voi tehdä sulle noin? Mitä mielihyvää joku saa siitä, että nyrkein teloo toisen naaman?

Mikä helvetti maailmaa vaivaa? 

Olisi ollut paljon sanoja. Paljon tekoja. Olisin halunnut soittaa poliiseille, mutta se olisi vain pahentanut asioita. Mutta muhun sattui. Sattuu.

Sattuu ihan helvetisti nähdä, miten suhun sattuu. Henkisesti ja fyysisesti.

Enkä voi tehdä mitään.

En voi kuin sanoa, että mä olen tässä. Ei ole hätää. Mä olen tässä. Ja mä rakastan sua. Mä tekisin mitä vaan auttaakseni. Ottaakseni edes vähän siitä taakasta.

Jos vain osaisin.