Hei rakkaat.

Mistähän aloittaisin. Pitäisiköhän tehdä ihan oikeasti teksti tällä kertaa eikä kuvakollaasia.

Olen muuttanut yksiöön, uuteen kaupunkiin, uusien ihmisten keskelle ihan yksin. Aloitin koulun. Elämässä on paljon uutta juuri nyt, onneksi mulla on terapia joka jatkuu yhä sekä mun ystävät. Vaikka olen niistäkin yrittänyt aina hölmöilyilläni yrittänyt päästä eroon. 

Mä oikeastaan tajusin yhtenä iltana, että oon ajanut ihmisiä pois. En mitenkään tietoisesti mutta oon käyttäytynyt tosi itsekkäästi ja urposti viime aikoina. Sitten se iski, se ajatus, että hei, nyt sä voisit tehdä sen itsarin, kaikki vihaa sua. Naurettavaa miten mieli toimii. Miten se masennuspeikko mun päässä toimii.

Sitten mä muistelin mun parhaan ystävän sanoja, vaikka olin loukannut sitä tosi pahasti. Mä tiesin, ettei se tahtoisi, ihan sama mitä mä olin tehnyt, että mä satuttaisin itseäni. Tai että kuolisin pois. Sehän olisi kaikkein loukkaavin, satuttavin ja urpoin teko, mitä voisin ikinä, koskaan tehdä.

Mä nousin ylös, pesin naaman, join vettä ja päätin, että nyt sä ryhdistäydyt uudelleen, eri tavalla.

Mun ystävät ansaitsee parempaa ja mä oikeasti osaan olla parempi. Mä OLEN parempi ystävä, kuin mitä oon tässä ollut. 

Ja sitten mä ryhdistäydyin. Jatkoin elämää ja annoin aikaa. En mä voi olettaa että saan anteeksi, se on ansaittava. On annettava aikaa, vaikka kuolisi itse samaan aikaan sisältä. Ja mä en ole kärsivällinen. Mä halusin soittaa. Laittaa viestiä. Mutta mä annoin olla. Koko maailma ei pyöri mun ympärillä.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mun ystävät rakastaisi ja välittäisi musta. 

Musta välitetään.

En tiedä onko tässä tekstissä mitään logiikkaa, kun kirjoitan vaan mitä päähän tulee. Olen pahoillani. Muulla tavalla en ole oikeastaan koskaan osannutkaan kirjoittaa.

Koulukin alkoi hyvin. Oon tutustunut muutamiin tosi mukaviin ihmisiin. Jopa yhteen jätkään, mieheen. Miksi niitä sanotaan?? Joka tapauksessa. Hän ei tiedä, miten iso asia mulle on se, että pystyin istumaan samassa pöydässä hänen kanssaan ja juttelemaan kuten ihmisellä.

Hänellä on aivan mahtavat, upeat silmät. Aina kun katson niihin, punastun. Se on hieman kiusallista... 

Kuitenkin. Mä olen mennyt eteenpäin. Tuntuu, ettei mikään oo muuttunut mutta kun katson vuoden tai kaksi taaksepäin, huomaan, että oikeasti moni asia on muuttunut. Ja nimenomaan positiivisempaan suuntaan.

On vielä paljon matkaa jäljellä ja miljoona asiaa käsittelemättä, mutta musta tulee parempi. Musta tulee ehjä, mutten edes halua palata sellaiseksi kuin olin. Mä olen hyvä näin.

Mä olen oikeasti hyvä.

Mussa on paljon hyviä asioita.

Ja jokaisen hetken mä alan nähdä lahjana. En enää ajattele, että mun ei pitäisi olla täällä. Mä ajattelen, että nimenomaan mun pitää olla juuri tässä, juuri nyt. Toisinkin olis voinut käydä, mutta mä olen täällä vielä. Oppimassa ja ihmettelemässä maailmaa.

Ja joka päivä mä yllätän itseni.

Mä olen vahva. Oikeasti. 

Olette rakkaita.

Nauttikaa kesän lopusta ja syksyn alusta. Musta ainakin tuntuu, että mä aloitan taas puhtaalta pöydältä.

Rakkaudella,

Perhonen