Kunpa olisi hiljaista. Voisi nukkua vain, nähdä kaunista, pehmeää unta, jossa nousen juosten lentoon.

Olen jumissa. Ihan kaikissa elämäni asioissa. Olen jumissa perheessäni, ystävissäni, tavaroissani, kirjoittamisessa ja koko elämässä. Tuntuu että mikään ei liiku, muutu. Kaikki menevät eteenpäin, alkavat elää tai ovat joskus eläneet, minä en.

Tänään sain taas paniikkikohtauksen. Aloin itkeä hysteerisesti enkä saanut itseäni kokoon, vaikka kuinka yritin hallita hengitystä tai sydämen sykettä. Ehkä siinä onkin mun ongelma. On pakko koko ajan hallita itseään ja kaikkea ympärillä. Ja kun joku lähtee hanskasta, mä sekoan. Mun elämä menee ihan sekaisin, enkä osaa enää olla.

Olen paska ystävä. Enkä osaa olla kuusitoistavuotias. Vanhemmat varmaan ihmettelee, miksen oo puhunu niille kenestäkään pojasta tai seurustellu silleen kuin muut. Ne on huolissaan, kun olen niin paljon kotona. En oo uskaltanu kysyä niiltä siitä, koska en halua kuulla vastausta.

Helpottaako tää koskaan? Lakkaako mun rintaa puristamasta vielä joskus, että voin hengittää? En edes muista, milloin viimeiksi sain henkeä.

En osaa enää edes kirjoittaa. Vain näitä lyhyitä, hetken häivähdyksiä ja nekin totaalisessa epäjärjestyksessä. Kuin sanoillakaan ei enää olisi tehoa. Kuin nekään eivät enää tuntuisi miltään.

Onko väärin olla väsynyt taistelemaan?

Olen lukenut kirjoista paljon siitä, kuinka synkkien hetkien jälkeen ihmisellä koittaa jonkinlainen "valaistuminen" ja hänestä tulee vahva ja menestynyt. Päättäväinen ja onnellinen. Voin kyllä sanoa, että sinne on helvetin pitkä ja kivinen matka, enkä ainakaan minä nää vielä loppua.

Olen kyllä haaveillut onnesta.

Opiskelisin hyvin arvosanoin psykologiksi. Löytäisin ihanan pojan, jolla olisi ihana hymy ja lempeät kädet. Haparoiden menisimme eteenpäin, kuin sokeat kissanpennut, mutta olisimme yhdessä onnellisia. Saisimme kaksi tai kolme lasta. Puhuisimme asioista, emmekä vain patoaisi kaikkea sisäämme.

Minulla olisi yhä vanhoja ystäviä rinnallani ja monia uusia. Lapset kasvaisivat ja muuttaisivat, olisivat terveitä ja onnellisia.. Ja minä saisin keinua kiikkutuolissa harmaantunut aviomies vieressäni, käsi kädessä lapsenlapset ympärillämme.

Melkoinen satu eikö? Mutta jos en unelmoisi enää, enkö silloin voisi lakata ihan hyvin olemasta? Mitäpä elämässä olisi, jos ei olisi toiveita, haaveita, unelmia ja tavoitteita?

Pelkkää harmaata arkea.

~Perhonen~