Aikasempi kirjoittamani osa löytyy täältä.

Sulta puuttuu nyt keuhko. Makaat teho-osastolla, letkuissa. Kuinka pieni sä oletkaan, niin hauras.

Mä en tiedä mitä mun pitäisi tuntea. En tunne mitään. 

Saanko mä toivoa, että kuolisit pois? Onko se rumaa? Epäkohteliasta? Ehkä. Silti mä hiljaa sisälläni toivon, että mun rakkaat saisivat päätöksen sun teoille. 

Isoisä, sä hengität vielä. Miten vain yksi keuhko voi riittää? Musta tuntuu, ettei mulle riitä kaksikaan hapen saantiin.

Ihmeellistä tämä lääketiede, mä mietin. Ennen sä olisit vain kuihtunut pois, suurissa kivuissa. En kai mä sitä tahtoisi sulle?

Hei isoisä. Toivon että paranet kokonaan, helposti, nopeasti ja kivuttomasti. Tai vaan kuolet pois. Toivon, että mitä ikinä tapahtuukaan, pysyt kaukana musta. Jos et aidosti, oikeasti kadu. Pyydä anteeksi.

Ei, isoisä, ei multa. Sun lapsilta. Sun lapsilta, jotka ovat eläneet yli 40 vuotta peläten sua. Sisällään kantaen sitä ahdistusta, kipua, tuskaa, pelkoa... 

Sun entiseltä vaimolta. Joka yhä kärsii selkäkivuista sun vuoksi. Sä potkit ja hakkasit sitä henkihieveriin. Potkit sitä kun se oli raskaana.

Mun isoäitiä, joka kuvittelee, ettei ansaitse parempaa. Että hän on ansainnut huonon kohtalon. Nykyinen mies ei sentään lyö. Paitsi vähän huitoo kepillä.

Isoisä, sinä olet paskiainen. 

Ja paskiaiset saavat ansionsa mukaan.