Joskus on ihan helvetin vaikeita päiviä. Moni on kysynyt, miltä masennus tuntuu. Ja kukaan, joka ei ole sitä kokenut, ei voi täysin ymmärtääkään. Mutta aina voi yrittää ymmärtää. 

Se nielee kaiken. Se vie energian. Sängystä nouseminen tuntuu siltä, kuin pitäisi tempaista 500 kiloa ylös yhdellä kädellä. Silti sä nouset. Joinain päivinä. Kun sun on vaan noustava. Kaikki muukin tuntuu ihan yhtä vaikealle. Suihkussa käynti. Ruuan teko. Kaupassa käyminen. Ihmisten kanssa keskustelu. 

Joinain päivinä kun pääset sängystä, meikkaat, käyt töissä, kaupassa ja teet ruuan, olet loppu. Koska masentuneelle ihmiselle se tuntuu samalle, kuin olisi juossut maratonin täysiä alusta loppuun asti. 

Masentunut ihminen ei ole laiska. Ei tyhmä. Ei vähemmän arvokas kuin joku muu. Masentunut ihminen on sairas. Sillä masennus on sairaus siinä missä mikä tahansa muukin sairaus. Ja siihen masennukseen liittyy oireita, joita voi olla vaikea ymmärtää.

Tänään on ollut vaikea päivä. En meinannut päästä sängystä ylös. En olisi jaksanut keskustella yhtään kenenkään kanssa. En olisi jaksanut tehdä mitään. Olisin halunnut vain nukkua. Ahdisti ja väsytti. Olin ärsyyntynyt. 

Käytiin sitten poikaystävien vanhempien luona. Olin ihan suht pirteä ja jaksoin jopa olla vähän kiinnostunut ihmisistä ympärilläni.

Kotiin päästyäni menin sänkyyn ja mietin, että jos vaan nukahtaisi ja ei enää heräisi. 

Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, etten jaksa. En jaksa siivota. En jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä. En jaksa soittaa. En jaksa soittaa. En jaksa mennä suihkuun. En jaksa tehdä ruokaa.

Tunnen siitä valtavaa syyllisyyttä.

Vaikkei se ole mun syy. Kyllä mä haluaisin. Ihan todella haluaisin. Aina en vaan jaksa. Ja se on nimenomaan se masennus mussa. Se en ole minä. Mutta se on osa mua.

 

 

Masennus ja kiusaamistausta saavat mut luulemaan, ettei musta välitä kuitenkaan kukaan. Kaikki puhuvat paskaa musta selän takana kuitenkin. Ei kukaan välitä. Kaikki ihmiset pettää sut lopulta.

Ja se ei ole henkilökohtaista ketään kohtaan. Monesti ne ihmiset, joihin noi vanhat pelot ja kokemukset peilautuu, eivät ole tehneet mitään "ansaitakseen" mun epäilyksiä.

Onneksi mun ympärillä on ihmisiä, jotka ymmärtää näitä mun tunnevammoja. Ja jaksaa muistuttaa, että oikeasti on ihmisiä jotka rakastaa ja välittää. Jotka ei petä, satuta tai hauku.

 

 

On myös helpompia päiviä. Ja mun on kyllä pakko sanoa, että ainakin mussa se elämä roikkuu niin saatanan tiukasti, että haluan nähdä mitä tulevaisuudessa on. Vaikken aina näkisikään sinne asti.

Mulla on elämän nälkä.

Vaikka se välillä horjuu.

Vaikka välillä on vaikeita päiviä.

 

Olette rakkaita.

~Perhonen~