Hyss. Ollaan ihan hiljaa, se ei löydä meitä. Se ei voi löytää jotain, mitä se ei tiedä kadottaneensa. Hyss, ole hiljaa, ole sinä typerä, saamaton vätys hiljaa. En minä huuda, se olet sinä. Ole nyt vain hiljaa.

Onnellisuus, käpertyneenä näkymättömyysviittaan, yksin nurkkaan pimeään, villakoiria selässään. Hyss, se ei saa kuulla, että täällä on joskus ollut toinenkin tunne, joku onni, onnellisuus. Mitä se edes meinaa?

Luuletko, että voit juosta? Luuletko, etten löydä onneasi? Luuletko, että tunnen sääliä tai surua tuhotessani sen valon rippeen, joka ohitseni on livahtanut?

Olet typerämpi kuin luulinkaan. Hyss, minä kuulen sinut, kuulen sinut ja onnellisuutesi, kiistelette kuin uhmaikäiset lapset ja minä saavutan teitä. Olen aivan lähellä. Kun oiva tilaisuus tulee, olen tässä. Olen aina tässä. Minä, masennus, ahdistus ja pelko. Sinun turvasi, muistatko? Muistatko, veitsi on yhä yöpöytäsi alla. Et sinä usko itsekään parempaan. Tule esiin, tule kotiin. Minä kaipaan sinua.

Minä... Minä... Hyss. Minua et saa. Minua et enää perkele saa. Minä itken täällä hiljaa sinut pois, virran mukana voit mennä viemäriin, viemärirotaksi, sieltähän sinä olet tullutkin. Mene pois, sinua ei kaivata. 

Onnellisuus, sinusta minä pidän kiinni, kynsin ja hampain, niin että minuun sattuu. Takerrun onneen, kuin viimeiseen oljenkorteen. Minun valoni, minun tulevaisuuteni, se on kaikki tässä. Kaikki tässä hetkessä.

Annanko periksi?

Astunko pimeyteen, ilman suojausta?

Pimeässä pelkoni majailee. Siellä on ahdistus, verisenä paperina lattialla edellisistä viilloista.

Siellä on masennukseni, kyyneliin valutettu, talletettu.

Synkät ajatukset on lukittu kaappiin.

Hus, pois.

Minä olen onnellinen nyt.