Mä rakastuin suhun päätä pahkaa. Olin heikko, väsynyt, sairas ja epävarma. Sä olit mun prinssi, paha poika, kaikki mistä olin haaveillut. Sä hymyilit mulle, kehuit mua.

Olin niin kokematon, hauras, nuori. Lapsi vielä. Sä tungit kielesi mun kurkkuun enkä tiennyt mitä tehdä. Luulin, että niin sen kuuluu mennä. Mun kuuluu antaa sun kosketella itseäni, tai sä menet pois.

Sä pidit mua kädestä kylmässä ilmassa ja nauroit mun jutuille. Kuuntelit, kun kerroin asioita itsestäni. 

Annoit mun luulla että välitit. Valehtelit. Sä valehtelit, et osannutkaan muuta, nään sen nyt.

Pian sun huulet olivat mun kaulalla, rinnalla, kädet nostivat paidan helmaa. Tän kuuluu mennä näin, mä ajattelin paniikissa. Älä ole niin kakara, moitin itseäni ja yritin jatkaa.

Tunsin kohouman sun housuissa. Muhun sattui. En saanut henkeä. Mua pelotti. Sä sanoit, ettei oo mitään hätää. Kaikki naiset pitää siitä että niitä pidetään hyvänä, sä kuiskasit. Mä halusin itkeä.

Lopeta, mä kuiskasin, kun avasit housujas. Painoit käden mun suulle muka hellästi, mutta mua pelotti.

Puristit mun kädet kauemmas ja aloit yhä vaativammin suudella mun kaulaa. Sattui. Älä, mä sanoin, lopeta. Muhun sattuu, sanoin sulle, mutta sä et lopettanut. 

Sä halusit mutta mä en.

Mussa on jotain vikaa, ajattelin, mutten voinut jäädä siihen. Työnsin sut pois kyyneleet silmissä ja sä katsoit mua säälien. Sä oot vasta lapsi, sä sanoit kuin se olisi väärin.

Sä olisit voinut raiskata mut. Sä yritit. Sä et lopettanut. Mä nään sen nyt.

SIlloin mä ajattelin, että se oli mun syy. Että mä tein väärin. Mutta sä olit aikuinen ja mä lapsi. 

Yhä mä tunnen sut mun lähellä ja se tuntuu epämiellyttävältä. Ehkä mä en koskaan pääse kivusta eroon. Ja se on yksin sun syy.

On asioita joista ei haluaisi puhua tai kirjoittaa. Niin kuin se hetki, kun mokaa ihan helvetin pahasti, eikä tiedä, miten asian saisi järjestykseen. Tai se hetki, kun poikaystävä yrittää raiskata sut kun olet 14 ja poika on 19. Tai se kun oma isä pelottaa niin paljon, että se sattuu. Tai kun kaikki kiusaa, mutta sä esität iloista. Tai kun viiltelet. Oksennat. Haluat kuolla.

 

Ei niistä ole helppoa kirjoittaa. Ei niistä edes välttämättä halua kirjoittaa tai puhua. Mutta joskus on pakko kohdata ne omat monsterit. 

 

Miesten on vaikea ymmärtää, miksi olen niin kokematon. Sukulaisten on vaikea ymmärtää, etten ole seurustellut. Ei siihen oikein voi sanoa, mitä kaikkea on kokenut. Tavallaan se pilaa tunnelman jos ymmärrätte. Ei asioita voi noin vain pamauttaa pöytään.

 

Elämässä on vaikeita jaksoja ja helpompia jaksoja.

Helvetin vaikeita asioita, helpompia asioita ja iloisia asioita. Joidenkin elämään vaan sattuu enemmän noita vaikeita asioita. Mutten mä meinannut lakata siihen uskomasta, että kun tarpeeks tulee paskaa, niin on pakko tulla jotain hyvääkin.

 

Eteenpäin meneminen pelottaa. Se pelottaa aina.

Mutta joskus se on pakko tehdä.

 

Mulla on jotenkin levollinen olo. En osaa kuvailla sitä. Kai musta alkaa tuntua siltä, että maailma menee niin kuin on tarkoitettu ja mun tehtävä on pysytellä mukana. Kohtaloksikin sitä kaiketi kutsutaan.

En tiedä. Kai sydämen on pakko murentua ihan pieniksi murusiksi, että sen voi rutistaa taas yhteen läjään. Mun rintakehä on täynnä niitä kaihertavia ja kipeitä murusia. Mutta mä saan ne kasaan vielä.

Tavoite olisi koota itsensä kovettamatta sydäntä. Välillä se on vähän vaikean tuntuista kun tietty katkeruus tunkee läpi. Mutta siitä mä päästän irti. Katkeruudella, vihalla, kaunalla ja anteeksiantamattomuudella ei saa mitään muuta kuin itselleen valtavan taakan. Mä haluaisin olla vihaamatta. En halua muuttua katkeraksi. Haluaisin antaa anteeksi. Ja unohtaa vanhat vääryydet.

En sano, että se olis helpompaa.

Mutta vaikka se on klisee, vain irti päästämällä voi päästä eteenpäin ja muuttua.

 

Rakkaudella,

Perhonen