Odotan hissiä T-paidassa ja toivon, etten törmää keneenkään. Kasvoni kutisevat kuivuneista kyynelistä ja tiedän, että naamani on turvonnut. En välitä. Vapisen kauttaaltaan. Oksennus maistuu yhä suussa ja tupakka sormien välissä meinaa pudota koko ajan. Yritän muistaa hengittää, kun odotan hissiä. Miksi se on niin hidas?

Hissillä menen seitsemänteen kerrokseen, kapuan yhdet portaat tuuletusparvekkeelle. Jokainen askel tuntuu raskaammalle. Ylhäällä sytytän tupakan, vedän savua antaumuksella sisään ja puhallan sen ulos. Astelen kaiteen vierelle ja katson alhaalla olevaa asvalttia. Tuttu ajatus iskee. Hetki ja kaikki olisi siinä. Vapina yltyy kun pidän kaiteesta kiinni ja polttelen tupakkaa tietäen, miten se tuhoaa keuhkojani. Jos vain.... Alan taas itkeä, mutten peräänny. 

Mä olen niin kamala ihminen, ajattelen. Joka paikkaa kolottaa, kun olen oksentanut ruuat vessanpyttyyn taas kerran. Ahne sika, ajattelen ja hengitys muuttuu katkonaisemmaksi. 

Yhtäkkiä se iskee. Katson taivaalle, on jo myöhä, mutta on valoisaa. Kesä on lopuillaan ja aurinko laskee. Kuulen jonkun nauravan kadulla. Astun kauemmas kaiteesta, istun penkille ja katson auringonlaskua. Lentäviä lintuja. Kuuntelen kadun vilinää ja tunnen tuulen kasvoilla. Niin kliseistä, ajattelen. Niin kaunista.

Yhtäkkiä muistan kaikkien rakkaiden iloiset kasvot, naurun, puheet, yhteiset hetket, tulevaisuuden suunnitelmat... Omat unelmani lapsista, perheestä, omasta kodista, onnesta...

Ja mä tumppaan tupakan, pyyhin silmäni ja hymyilen.

Seuraavana aamuna heitän kaiken epäterveellisen pois, vien terät piiloon, siivoan, tiskaan ja laitan kodin järjestykseen. Meikkaan, puen ja menen kauppaan.

Mä elän. Miksi luovuttaisin kaiken kesken?

Not alone✌️🙏

Hei rakkaat.

Anteeksi tämä aivan kamalan pitkä tauko. Olen monta kertaa tullut tänne, avannut uuden pohjan ja kirjoittanutkin vähän, mutta sitten vain lähtenyt. Välillä vaan tulee semmoinen olo, ettei jaksa/ehdi/tahdo kirjoittaa. Ja välillä taas tuntuu, ettei mikään aika maailmassa riitä kaiken sen kirjoittamiseen, mitä haluaisi sanoa.


Mä rukoilin yksi päivä pitkästä aikaa. Erään tytön itsemurhasta tuli vuosi täyteen ja muistelin sitä hetkeä kun sain kuulla hänen kuolemastaan. En siis tyttöä tuntenut, kasvoilta ja nimeltä vain. Silti, mua vuoden nuorempi nuori päätti tehdä itsemurhan. Iloisin koskaan näkemäni ihminen. Kertoo paljon. Et sä voi päältä nähdä, mitä joku käy läpi.

Joka tapauksessa tytön kuolema sai mut raiteiltani viime vuonna. Muistan sen päivän, kun kuulin aamusta asiasta. Lähdin koulusta. Kaikki on niin sumuista. Kävelin kasvot kyynelissä, ilman takkia, suojateille autojen eteen. Täysin päämäärättömästi. Minne mä päädyin? Seurakunnan eteen penkille. En uskaltanut mennä sisään, koska en usko varsinaisesti Jeesukseen ja tuntuu tekopyhälle mennä sinne.

Istuin ulkona, sain paniikkikohtauksen, itkin ja vapisin. Sitten kun sain itseni jotenkin kasaan, menin kotiin ja aloin katsoa hömppää, jottei tarvitsisi ajatella koko asiaa.


Olen usein miettinyt tyttöä. Ihan todella usein. Ja sitä, miksi menin niin sekaisin. Ei tyttö ollut ystäväni tai kaverini. Mutta silloin mä vasta näin, miten itsemurha vaikuttaa. Niin moneen ihmiseen. Miten ystävät, perhe, kaikki jäivät vaille vastauksia niihin miljooniin kysymyksiin. Miten kaikki itkivät, olivat lohduttomia... Miten moni sanoi, että olisi auttanut jos olisi tiennyt.

Mä näin siinä oman itsemurhani. Mietin, miten moneen se tosiasiassa vaikuttaisi, enkä pystynyt kohtaamaan sitä faktaa, miten monia satuttaisin.

wings | via Facebook

Nyt mä en halua kuolla. On huonompia päiviä, toki, mietin sitä joskus, mutta pääosin en halua. Mä haluan elää. 

Mutta tää on tuonut mun mieleen pelon siitä, että kuolen voimatta vaikuttaa asiaan. Että karma iskisi. Kun on toivonut, halunnut kuolla niin kauan ja suunnitellut sitä... Sitten kun ei haluakaan kuolla, se iskisi. Kuolisit, etkä voisi vaikuttaa siihen. 

Se pelottaa. Koska mä uskon karmaan.

En tosin usko, että se toimisi noin. Mutta olisihan se ironista, pakko myöntää.


Mutta mulle isoin asia nyt on se, etten viiltele, enkä ajattele itsemurhaa. Syömisen kanssa on vielä ongelmia, lähinnä sen tasapainon kanssa, mutta mä löydän sen tasapainon.

Mä saan tän koko ihanan paskan, jota elämäksi kutsutaan, kasaan. Pala kerrallaan.

Ja niin kliseistä kuin se onkin, mä kasvan joka päivä, opin, elän ja hengitän. Ja oon siitä onnellinen. Jopa niinä vaikeina päivinä, kun valoa saa etsimällä etsiä.


Olette rakkaita.

Perhonen