Tavallaan olen onnellinen.

Tavallaan olen masentunut.

Tavallaan mennyt hallitsee mua.

Tavallaan olen päästänyt menneestä irti.

Miksi mä silti haluan vain itkeä ja mennä peiton alle piiloon maailmaa?

Olen tutustunut yhteen mieheen. 27 vuotias, aivan liian vanha.

Mä tiedän, että se haluaa vain yhtä asiaa.

Se käyttäisi mua hyväkseen.

Silti mä ajattelen sitä, toivon että se kommentoi mulle.

Toivon, että se suutelis mua.

Mä kaipaan niin paljon rakkautta, parisuhdetta. Läheisyyttä.

Tavallaan on ihan sama, vaikka muhun sattuu kun saisin olla sen sekunnin onnellinen, kun se suutelis mua. Sanois, että olen kaunis.

Kaikki kipu sen jälkeen on tuttua.

Siihen tottuu.

Se menee ohi. Tai sitten ei.

Samapa tuo.