Hei rakkaat.

Anteeksi te kaksi, joille olen sähköpostitellut, en ole ehtinyt nyt vastata, jotenkin voimat on aika kadonneet. Toivottavasti ymmärrätte, yritän kirjoittaa kunhan ehdin ja saan inspiraatiota.

Olen tässä pidemmän aikaa miettinyt, olisiko "Minä" postauksen aika. Haluaisin avata enemmän elämääni, mutta toisaalta pelottaa, että minut tunnistetaan siitä. Sitten taas mietin, onko sillä paskankaan väliä, jos joku tajuaisi, että hei, toi on se meidän luokan tyttö tmv. Mitä väliä sillä loppupeleissä olisi?

Postcards From Far Away

Noniin. Tää on vähän outoa, mutta unohtakaa hetkeksi kaikki noi mun höpinät. (:

 

Moikka.

Olen 17 vuotias tyttö, täytän tämän vuoden loppupuolella 18. Perheeseeni kuuluu äiti ja veli, joiden kanssa asun, sekä isä, joka asuu muualla. Lisäksi meillä on kaksi karvapalloa lemmikkeinä.

Opiskelen lukiossa, jonne kaikki olettivatkin mun menevän, mutta jonne en ensimmäisenä hakenut. Olen nyt alkavana lukuvuonna abi, ja keväällä pitäisi saada lakki päähän tästä kaikesta raatamisesta.

Olen se hiljainen, kaikkien kanssa toimeentuleva, "hikke" (ainakin kaikki luulee niin, kun eivät paremmin tiedä), sellainen, jolla kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Ja tietysti olen se luokan viimeinen liikunnassa, se lihava tyttö, joka puuskuttaa maaliin kävellen kun ei jaksa juosta enää.

Asuin pienempänä eri paikkakunnalla, kunnes muutettiin perheen kanssa aika lähelle tätä tuppukylää. Siellä päiväkodissa, kun olin neljän vanha, oli ensimmäinen kiusaaminen. Vaihdoimme päiväkotia veljeni kanssa.

Uudessa päiväkodissa sain yhden ystävän, mutta jouduin sen vuoksi kiusatuksi. Väärästä tytöstä tuli ystäväni, mutta kestin kiusaamisen ja niin kesti ystävyytemmekin. 

Ensimmäisellä luokalla kiusaaminen jatkui, vanhemmat oppilaat kiusasivat kolmanteen luokkaan asti. Neljänneltä luokalta en muista kiusaamistapauksia, ehkä se oli rauhallista aikaa. Viidennellä ja kuudennella luokalla kiusaaminen vahvistui, oli haukkumista jne. Tuli enemmän riitoja, pesäeroja ja ryhmittymiä. Kai se kuuluu siihen ikään.

Yläaste oli yhtä helvettiä alusta loppuun. Jo seiskalla oli selvää, että luokkamme on jakautunut "meihin" ja "muihin". Mä olin siinä porukassa, joita kiusattiin. Sitä oli netissä, koulussa, puhelimessa... Kaikkialla. Kasiluokka oli ehkä pahin. Silloin oli siltapäivä. Rippikoulu helpotti vähän, mutta kun ysiluokka alkoi, kaikki palasi. 

Silloin huomasin myös, että eräs ystävä oli erkaantunut jo lähes kokonaan porukasta. Sattui nähdä hänet kiusaajien kanssa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hänellä oli paha olla, samalla tavalla kuin minulla nyt. Silloin en ymmärtänyt.

Ysillä pistin enemmän kampoihin. Puhuin opettajille. Yritin olla välittämättä. Kovempi kiusaaminen siirtyi ystäviini. 

Ysiluokan päättyminen oli helpotus. Toisaalta pelotti, että samat ihmiset tulisivat lukioon kanssani. Niin kävikin osan kohdalla. Helvetti jatkui tavallaan, mutta enää ei ollut niin selkeää kiusaamista. Tietynlaisia ennakkoluuloja, välillä huutelua, mutta ei mitään mikä olisi saanut minut enempää romahtamaan.

Lukion alussa aloin käydä psykologilla, lukion toisella siirryin nuorisopsykiatrialle. Ja nyt kolmannelle mennessäni alkaa viimein terapia. Nuorisopsykiatrialla mulla todettiin paniikkihäiriö, univaikeudet ja keskivaikea, pitkittynyt masennus. Lisäksi aloin viillellä viime vuoden lopussa ja nyt olen alkanut oksennella ruokaa.

Yritän parantua, ja välillä taas en. On vaikea päästää irti.

On pelottavaa antaa menneiden olla.

On pelottavaa olla onnellinen.

The Worst Pain

Sellainen lyhyt elämänkerta.

Kyselkää, jos haluatte tietää jotain, kerron mikäli voin. (: