Hei rakkaat, ja hyvää juhannusta vaikka se nyt on niiin kulutettu toivotus..

Haluaisin osata nyt kirjoittaa, mitä tunnen, mutta se ei ole jotain mitä voisin kirjoittaa.. Se on.. En tiedä. Mä pystyn muuttumaan. Mä olen vahva. On outoa huomata, on outoa antaa itselleen kehuja ja tunnustusta, että pystyy tekemään asioita paremman tulevaisuuden eteen.

Olen lenkkeillyt, en ole jättänyt yhtään lenkkiä väliin. Syöminen on vielä hankalaa, mutta siksi olen menossa sinne ravintoterapiaan, missä saan enemmän apua ja neuvoja siihen, mitä pitäisi syödä jne.

En voi väittää, ettei pahoja ajatuksia olis päässä välillä. Enää en anna niiden voittaa. Olen vahvempi, mä olen päättänyt, että mä kestän enkä anna niiden ajatusten tulla muhun. Ne on mun ulkopuolella, mun pitää käsitellä ne ja hyväksyä ne. Omat heikkoudet ja vahvuudet, mennyt ja tuleva.

Pakko myöntää, että menneisyys iski mua pari iltaa sitten kasvoille rankalla kädellä. Muistin muutaman asian menneisyydestä, jonka luulin jo unohtaneeni. Jotka.. Jotka olin painanut pois. En ehkä antanut anteeksi silloin, ja se palasi nyt jahtaamaan mua.

Ette varmaan pysy perässä.. Ymmärrän.

Eräs tai eräät silloiset "ystävät" pettivät mun luottamuksen. Toinen heistä oli lisäksi ollut ilkeä  ja piikitellyt jo aiemmin. Nyt nämä kaksi ihmistä, jotka satuttivat mua silloin, ovat parhaimmat ystävät, joita mulla on koskaan ollut.

Olen antanut anteeksi, mutta mennyt palaa välillä kummittelemaan.

Silti mulle on tärkeintä, mitä nää ihmiset on nyt, miten ne on muuttuneet ja mitä ne merkitsee mulle nyt. 

Mäkin olen muuttunut. Paljon. Ja hyvä niin.

Mä en ole viillellyt.. Mm.. Kolmeen viikkoon? En ole edes ajatellut sitä vakavasti kuin muutaman kerran. Tuntuu, että viime kerrasta on ikuisuus. Muttei siitä ole.

Olo on kevyempi. Teriä ei ole mun huoneessa, enkä ajatellut tuoda niitä takaisin. Mä en tarvitse niitä. Mä pystyn tähän ilman niitä, paljon paremmin kuin niiden kanssa.