Mä en oikein tiedä, mistä aloittaisin. Miten kertoisin sen kaiken, joka hetken. Mutta mä yritän parhaani mukaan kertoa sulle kaiken sen, mistä mun pimeä ja kipeä puoli koostuu.

Mun synnytys kesti todella kauan. Viimein, kun mun sydänäänet heikkeni ja äiti väsyi kokonaan, meinasin tukehtua kohtuun.  Lääkäreiden mukaan tästä voi johtua se, että pelkään tukehtumista ja mun on vaikea hengittää. En myöskään pidä siitä, jos joku koskee mun rintakehään tai solisluihin. Mulle tulee heti paha olo.

Pienenä ollaan lähdetty äidin ja veljen kanssa isää pakoon mummolaan. Siitä mulla ei ole muistoja, muuta kuin alitajunnassa.

Kun olin viisi, muutettiin pienelle paikkakunnalle ja mä sain ensimmäisen kiusaamiskokemuksen. Piilouduin veljen kanssa tuulikaappiin ja itkettiin siellä yhdessä, kunnes päivä oli ohi.

Vaihdettiin päiväkotia. Kiusaaminen jatkui uusien kiusaajien voimin. Mut esimerkiksi pakotettiin leikkimökin katolle, mistä johtuu massiivinen korkean paikan kammo. Istuin siellä aika kauan ennen kuin hoitaja tuli ja nosti mut alas. Kaikki nauroi. 

Isä joi paljon jo tuolloin, mutta pahinta oli riidat sukulaisten kanssa. Etenkin isänisän kanssa. 

Mulla oli tasan yksi ystävä. 

Koulun alkaessa kirjoitin rakkauskirjeen tuntemattomana, jonka opettaja luki luokan edessä ja painosti kertomaan, kuka sen on kirjoittanut. Nostin käteni. Muistan sen hetken, muistan, mikä paita mulla oli päällä ja kuinka muhun sattui ja miten mua hävetti. 

Kaksi vanhempaa oppilasta kiusasi. Töni, rikkoi tavaroita ja seuraili paikkoihin. Kun he lähtivät, jatkoivat oman ikäiset kiusaamista.

Isän juominen lisääntyi. Joka perjantai se veti pään niin täyteen, kuin vain voi vetää ja sammui milloin minnekin. Puhui mitä sattui ja oli välillä aggressiivinen. Hävetti tuoda ystäviä yökylään. 

Pikkuveli aloitti koulun, sitäkin alettiin kiusaamaan eikä sillä ollut yhtäkään ystävää. 

Kutosella ihastuin yhteen jätkään ja kerroin siitä. Sitten alkoi se läskipaska -haukkuminen. Yläasteella helvetti oli irti. Sairastuin masennukseen. 

Kiusaaminen oli massiivisempaa kuin koskaan. Puhelimella, netissä, käytävillä, luokassa... Jatkuvaa haukkumista, lyttäämistä, ahdistelua.

Kahdeksannella luokalla oli siltapäivä. Aioin hypätä junan alle.

Itsemurhia ympärillä alkoi olla jotenkin erityisen paljon. Yksi isän ystävä katosi, toinen teki itsemurhan. Näin kuinka moottoripyöräilijä kuoli onnettomuudessa.

Oli "poikaystävä", joka yritti raiskata.

Hirveää kipuilua. En muista missä vaiheessa aloitin viiltelyn, mutta siinä sekin sitten tuli mukaan kuvioihin.

Isän juominen kiihtyi. Ei riittänyt enää perjantai, vaan lauantainakin vedettiin pelti kiinni. Ja vähän viikollakin. Äiti piti mua ystävänään ja kertoi mulle asioita, jotka eivät lapselle kuulu. Aloin vihata ja syyttää iskää kaikesta, puhua äidin sanoilla.

Vasta terapiassa ymmärsin, että mun ja äidin persoonallisuus oli mun päässä sulautunut yhdensuuntaiseksi, ja että mun on löydettävä itseni kaiken sen paskan keskeltä.

Tuli lisää itsemurha-ajatuksia, viiltelyä, paniikkikohtauksia. Lukion ekana vuonna menin psykologille. Tokana vuonna nuorisopsykiatrialle. Mietittiin osastojaksoja, mutta mua pidettiin liian herkkää sinne.

Ryhmäterapiaa.

Yksilöterapiaa.

Mielialalääkkeitä, kohtauksia, painajaisia, viiltelyä, kipua, masennusta. Keskivaikea masennus. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Paniikkihäiriö.

Ahmimiskohtauksista bulimiaan. Ahmin ja oksensin.

Isän ja äidin ero ja sitä edeltäneet helvetilliset riidat.

Iskä melkein kuoli, se hakattiin ihan tohjoksi. Ei vaikuttanut juomiseen. Äiti käytti mua yhä edelleen roskakorinaan kaikille ongelmilleen.

Muutto omilleni.

Iltaisin menin tuuletusparvekkeelle kahdeksanteen kerrokseen sen jälkeen, kun olin oksentanut, poltin tupakan ja mietin, että hyppään. Työnsin ihmiset pois loukkaamalla jokaista vuorotellen.

Viiltelin enemmän kuin ikinä, oksentelin enemmän kuin aiemmin. Koska kukaan ei ollut vahtimassa. Makasin päivät lattialla itkien ja vuotaen verta.

Kerran otin vodkan ja kaikki mahdolliset lääkkeet lähelleni ja olin taas kerran valmis lopettamaan kaiken.

Mieskammo on myös ollut tosi hallitseva osa mun elämää. Vielä vuosi sitten, eli kun muurin omaan kotiin, en osannut sanoa edes moi kellekään miehelle. En ollut koskaan seurustellut eikä mulla ollut kuin yksi miespuoleinen kaveri, jota olin tavannut kolmesti (paniikkikohtauksien kera).

 

 

Ymmärräthän, mulla on enkeleitä. On ollut koko matkan. Kaikki on tehnyt musta vahvemman. Ja nyt, mä olen löytänyt mun hymyn ja naurun.

Mä olen oppinut ja muuttunut ihan helvetisti. 

Mutta menneisyys on osa mua. Välillä on vaikeaa. Todella, todella vaikeaa.

Mutta mä olen alkanut vihdoin uskoa, että mun kuuluu elää tää elämä. Että se, että mä olen täällä, ei ole mikään suuri virhe. Se on mahdollisuus.

 

 

Rakkaudella, Perhonen