Hei rakkaat.

Jotenkin on viime aikoina tuntunut siltä, että olen taas lukossa. Kirjoitus ei meinaa sujua tai jos kirjoitan, siitä tulee sellaista pinnallista paskaa ja alkaa ahdistaa kun ei osaa olla aito. Mutta yritetään.

Masentaa ja ahdistaa enemmän kuin esimerkiksi kesällä tai keväällä. Mulle on aina aiemminkin tullut syksyisin tietty laskukausi, ja jotenkin koko ajan odotan, että milloin kaikki taas iskeytyy päin näköä. On vaikea nauttia elämästä juuri tässä hetkessä. Juuri nyt.

Itkettää ja suututtaa usein. Tulee selittämättömiä ahdistuksia ja alakuloisuuksia.

 

 

Ehkä nää fiilikset johtuu osittain uudesta duunipaikastani Klubitalolla, joka on siis tarkoitettu mielenterveyskuntoutujille. Siellä tulee väistämättä mieleen omat taistelut tän pään kanssa. Ja kun luulee, että on terve, ei olekaan. Mutta ei se mitään. Kai mä voin ollakin sekaisin. Hullu. 

Välillä on vaan niin vaikeaa oman pään sisällä käydä asioita läpi. Terapiassa oli mukavaa, kun oli se joku, jolle puhua ja purkaa. Nyt mulla ei ole hoitosuhdetta. Ja se pelottaa. Ihan niin kuin mut olisi heitetty yksin maailmaan. Koita pärjätä, kun olet nyt jo niin hyvässä kunnossa.

Mitä sitten jos kaikki taas romahtaa? Mä tunnen sen sisälläni, että se on jo alkanut. Liusu. Ja mä haluan pysäyttää sen heti alkuunsa. Mun on pakko saada hoitoa. Mun on pakko saada apua. Kun en mä pärjää yksin.

En vaan pärjää.

On niin paljon asioita, joista mun olisi pakko päästä puhumaan. On käsittelemättömiä asioita ja valitettavasti niitä tulee koko ajan lisää.

Pelkään lähteä kotoa ja jättää alkoholistia yksin.

Pelkään ihan saatanasti, että joku päivä se romahtaa. Ja mä romahdan. Kaikki romahtaa ja leviää käsiin.

Viimeksi kun alkoholisti romahti, mua oltiin viemässä osastolle.

Ekaa kertaa elämässäni. 

Siihen pisteeseen mun pää meni. Makasin sängyllä sikiöasennossa, huusin ja itkin. Tuntui että mä hajoan siihen paikkaan. Että tässä oli tämä työn tulos.

Mä olen parsinut itseni kasaan ja siinä hetkessä kaikki ne tekemäni paikkaukset ratkesivat joka suuntaan.

 

 

Kun tuntuu vaan ettei voi puhua kellekään. Koska osittain mun romahdus johtuu alkoholistista. 

Kaikki tunkee mulle sitä, et no jätä se. Sillä se ratkeaa ja kaikki on taas hyvin.

Mutta kun en mä voi. En mä osaa. En mä halua. MÄ EN HALUA.

Joten sehän on sitten mun ihan oma syy, että pää leviää käsiin. 

 

Siksi mä en osaa puhua. Siksi mä en halua puhua.

Mä en jaksa enää yhtäkään neuvoa. Kun mä haluaisin vain sitä, että mua kuunneltais. Oltais siinä tukena. Mitä tahansa tapahtuukin.

En tiedä. 

Välillä tulee taas se sama tuttu ajatus, että ehkä tää elämä ei vaan ole kaikkia varten.

Mutta se itsetuhoinen puoli mussa ei ole voimakas. Se on ikään kuin kaiku jostain menneestä. Mutta siellä se on ja kärkkyy mahdollisuutta uuteen nousuun. Mä en halua siihen samaan helvettiin enää. 

 

 

Että sellaisia ajatuksia.

Ei tullut pinnallista paskaa mutta paskaa kuitenkin.

Anteeksi. 

Kyllä tää tästä helpottaa. Oli vaan pakko purkaa.

 

Olette rakkaita.

~Perhonen~