Mä olen monta kertaa kirjoittanut jäähyväiskirjeitä. Erikseen mun rakkaille ihmisille, yleisesti kaikille... Mä halusin jättää sanat, jotka jotenkin auttaisivat ihmiset yli mun kuolemasta. Mutta eihän sellaisia sanoja olekaan.

Luin itsekseni niitä kirjoituksia ja muhun sattui niin paljon ajatella, miten joskus kuvittelin niiden sanojen ikinä riittävän. Ei ole sanoja.

Löysin yhden tytön blogin joka teki itsemurhan vuonna 2013. Hän oli kirjoittanut paljon, hakenut apua, mutta hän ei ole enää täällä. Viimeinen postaus syyskuussa kertoi, että hän hyppää junan alle eikä tule enää takaisin. Ja niin kävi.

Välilä mä tunnen kummaa syyllisyyttä siitä, että olen yhä täällä. Tai siis miksi minä, miksei hän? Miksi minä selvisin ja selviän, kun toinen... Mä tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat tappaneet itsensä. Suuren osan blogin kautta, ihmisiä, jotka ovat jääneet mun elämään ja ollaan kirjoiteltu jonkun aikaa. 

Mun suvussa on paljon itsemurhia.

Miksi mä selvisin? Miksi mä olen yhä täällä?

En ole yhtään sen vahvempi kuin yksikään niistä nuorista, joilla olisi voinut olla tulevaisuus.

Pistää niin vihaksi, niin vihaksi. Ei kukaan synny itsetuhoisena. 

👌

 

"Jos te luette tämän, mä en ole enää täällä. Anteeksi. Antakaa anteeksi. Mä en vain jaksa enää taistella tätä pimeyttä vastaan, mikään ei tule koskaan muuttumaan. Mut on tuhottu, revitty ja rikottu. Ei kukaan koskaan saa mua ehjäksi, en etenkään minä itse. Masennus, paniikkihäiriö, viiltely, BED, bulimia, tunnevammat... En mä ole elänyt enää pitkään aikaan. Kukaan ei vain ole huomannut sitä.

Rakastan teitä. Mä pyydän, kertokaa totuus, kertokaa kiusaamisesta. Jatkakaa taistelua sitä vastaan. Vaikken mä saisi pyytää mitään, tää on itsekkäintä mitä ikinä teen. Silti mä pyydän. Olette rakkaita. Jatkakaa elämää. Te selviätte täällä myös ilman mua. Mulla on nyt parempi olo siellä jossain."

!

Kuinka väärässä mä olinkaan. Kuinka meinasin tehdä ison virheen. 

Mutta tärkeintä on se, että mä olen yhä täällä.

Sitä mä hoen itselleni joka päivä.

Sillä on jokin merkitys, että mä selvisin, ja mä ansaitsen tän elämän. Ei mun tarvitse pyydellä sitä anteeksi tai tuntea syyllisyyttä. Mä olen taistellut, hävinnyt ja voittanut.

Viimein voittanut.

 

Rakkaudella,

Perhonen