Hei rakas lukija,
menee taas päin helvettiä. Koulussa olen vajonnut samalle tasolle, kuin missä olin aiemmin. Mä nousin sieltä jo vähän keväällä, uskalsin viitata, uskalsin esiintyä, uskalsin olla minä. Nyt mä en taas uskalla, kyseenalaistan itseäni koko ajan. Ahdistaa, opettajat odottaa multa nyt enemmän, mutta mä vaan romahdan uudelleen ja uudelleen.
Ajattelen kuolemaa. Voi, miten monia tapoja päässäni pyörii... "Tältä sillalta on moni hypännyt ja tehnyt itsemurhan", äiti kertoi nuoruutensa asuinpaikan lähellä reissulla. Ajatus pureutui päähäni. Mä olen aina halunnut kuolla veteen. Sillalta, korkealta, kovaa, kivet, vesi... Kaunis maisema. Olisi kaunis viimeinen matka. "Se vetäisi moottorisahalla käteensä, ilmeisesti yritti tappaa itsensä, muttei pokka riittänyt loppuun asti", isä kertoo lapsuudenystävästään, joka myöhemmin onnistui. Ampumalla.
Mä haluaisin päästää irti ja olla välittämättä niistä saatanan idiooteista, joiden vuoksi olen niin arka. Mä haluaisin haistattaa niillee, sanoa, että mä en tarvitse niiden sanoja enää. Ne ei merkitse mulle mitään. Mutta kyllä ne merkitsee. Mä olen ruma, heikko, läski, arvoton, itsekeskeinen, typerä....
EI.
Mä en... Mä en ole sellainen. Koulussa ehkä nyt, koska en.. Haluaisin itkeäkin, mutta en vaan jotenkin.. Mä olen itkenyt niiden vuoksi niin paljon. Ne ei ansaitse mun kyyneliä. Ne ei ansaitse mitään. Ei mitään.
Koulussa psykologiassa puhutaan mielenterveyden häiriöistä. Se on vaikeaa. Pitäisi suhtautua masennukseen, paniikkihäiriöön, sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja itsemurha-ajatuksiin koulun kannalta, mutta en tiedä parantaako vai pahentaako se mun oloa. Toisaalta janoan tietoa, faktaa, mistä, miksi tää on tullut. Millaista se keskiverrosti on. Mutta sitten taas alan ajatella asiaa liikaa... Mä en ole tilasto, en jakso kirjassa. Mä olen ihminen.
"Surullista nyky-yhteiskunnassa on se, että syrjäytyminen voi alkaa jo päiväkodissa, jatkua ala-asteen, ylä-asteen ja jopa lukion kiusaamisen tmv. muodossa ja kun muut menee lukion jälkeen yliopistoon, tälläinen ihminen on joko jo luovuttanut tai päätynyt psykiatriselle", sanoi opettajamme ja se osui.
Mä olin niin pieni päiväkodissa. Mä olin viiden vanha. Miten paljon se lopulta on vaikuttanut muhun? Se, että mua kiusattiin jo silloin. Mä olin viisi!! Samanikäinen kuin mun kummityttö kohta on. Se on niin pieni, viaton tyttö. Positiivinen, iloinen ja energinen. Toivon niin paljon, ettei se ikinä, ikinä ikinä koe mitään tälläistä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.