Hei rakkaat.

En tiedä, mitä kirjoittaa. Olisi niin paljon, mitä haluaisin sanoa. Kiitos että olette kommentoineet ja olleet mukana, olette rakkaita.

Haluaisin sanoa jotain.. Jotain uutta. Jotain muuttavaa. Mutta en mä osaa. 

Mä menen suosta suohon, uppoan koko ajan syvemmälle ja en edes tiedä, haluanko nousta ylös. Masennus on tuttu, turvallinen. Pelottaa pyrkiä eroon siitä. Se on kulkenut mun vierellä uskollisesti yli neljä vuotta. 

Uusi sairaus tekee koloaan muhun. En haluaisi puhua siitä, mutta sitten taas tiedän, että jos en puhu siitä, se voittaa mut. Mä oksennan ruokaa. En joka päivä, en aina. Mutta joskus. Esimerkiksi äsken.

Noin. Mä sanoin sen.

Tää läski ei lähde musta. Mä yritän. Mutten tarpeeksi. Mä olen heikko, ruma, läski ja arvoton. Kukaan tässä maailmassa ei halua mua. Vaikka olisin ulkoisesti laiha, olisin sisältä yhä se läski lapsi joka on aina viimeinen. Jota aina haukutaan. Joka ei jaksa yhtä paljon kuin muut. Jota kaikki katsovat arvostellen.

..josta kukaan poika ei kiinnostu....

Whatever | via Tumblr

En voi sanoin kuvailla miten paljon _inhoan_ itseäni. Miten katson itseäni peilistä... Miten paljon sattuu kuulla, kun joku normaalipainoinen valittaa että kun on "läskiä" siellä tai täällä. Voi vittu, haluaisin sanoa, sä et tiedä miltä se tuntuu.

Miltä se tuntuu?

Mä haluan sopeutua, kuulua jonnekin. Haluan olla kaupungilla ilman tätä inhoa. Katsella poikia ilman että sattuu ihan helvetisti.

Bulimic | via Tumblr

Skinny. | via Tumblr

Anteeksi rakkaat, tälle paskaryöpylle ei meinaa tulla loppua.

Toivottavasti jaksatte olla täällä, lukea ja kommentoida. Odottaa, että pääsen ylemmäs taas. Mä.... Mä... En osaa sanoa tarpeeksi, miten arvostan sitä, että mulla on teidät tukena.

Kiitos kaikesta siitä, mitä olette antaneet mulle. Mä taistelen.

Kirjoitan taas pian.

Luv you all.

~Perhonen~