Hei rakkaat.

Olen miettinyt rakkautta. 

Miten kukaan voisi koskaan ymmärtää kaikkia mun tunnesotkuja? Enhän mä ymmärrä itsekään. Miten kukaan voisi suudella mun arpia ja sanoa, että rakastaa mua niistä huolimatta? Sanoa, että olen kaunis, arpineni ja tunnevammoineni?

On olemassa niin monia paljon tavallisempia ja helpommin ymmärrettäviä ihmisiä, kauniimpia, hauskempia ja selvempiä ihmisiä. Miksi ihmeessä kukaan koskaan valitsisi mua? Helpommallakin pääsis.

Kukaan ei ole koskaan ihastunut muhun tai sanonut, että haluaisi olla mun kanssa. Olen aina se toinen. Se näkymätön, hiljainen seinäruusu. Ihan kiva kaveri ja ystävä, mutten koskaan tarpeeksi. 

Pannakkin mua vois, kunhan nyt ei mitään tunteita. Vain pala lihaa, niin siinähän se menis, nainen kuin nainen. Parempaakaan ei ole tarjolla.

Voin sanoa, että niitä on ollutkin. Että mennäänkö teille tai meille? Ei sitoutumista, ei tunteita.

Pakko sanoa, että joskus houkuttaa ajatus pelkästä fyysisestä suhteesta. Kyllä naisiakin himottaa ja haluttaa, vaikka siitä on ehkä tehty enemmän miesten juttu. En tiedä? Tälläinen kuva mulla on. 

Mutta olenko mä sellainen ihminen joka osaa pitää tunteet erillään? En usko. Mä olen niin perse edellä puuhun -ihminen, että aina menen tunteet edellä joka asiaan. 

 

Mä olen ihastunut muutaman kerran aivan tajuttomasti. Viime kerralla mies myös jutteli mulle, nauroi mun kanssa ja jopa pyysi mua ulos. Mutta taas, mä olin vain pala lihaa. Ja hän oli vain eksynyt ihminen etsimässä toista samanlaista hetken huumaan.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun huomasin, että nyt hän pussaa mua. Sydän hakkasi hulluna. Punastuin varmaan päänahkaa myöten, mutta baarin pimeässä kukaan ei nähnyt sitä. Ja kun huulemme osuivat toisiinsa, halusin lisää. Halusin suudella kunnolla, halusin että hän kietoo kätensä mun ympärille ja hymyilee.

No, kyllä hän hymyilikin. Sitä valloittavaa hymyä, mikä sai multa koulussa jalat alta. Kysyi, haluaisinko mennä mun luo. Ja mä menin paniikkiin. 

 

Pelkkää seksiä. 

Ja luulis, että sydämen särkymiseen tottuu. Mutta ei siihen totu varmaan koskaan. Mä pelkäsin ihastua ja silti amiksessa mä ihastuin. Koko lukion selvisin ilman ihastumista. Sitten se mies käveli luokkaan ekana päivänä ja sanoi nimensä, hymyili ja nauroi päälle ja mä olin myyty. 

Yhä päästään samaan kysymykseen. Miksi pitää aina kerjätä turpaansa? Miksei vaan voi tyytyä siihen, että on yksin ja luultavasti asia pysyykin niin. Ei ole olemassa prinssejä, ei prinsessoja. Ei ole olemassa rakkautta ensisilmäyksellä. 

On baari-iltoja, jolloin kaksi täysin humalassa olevaa ihmistä saattaa tanssia yhdessä, ehkä suudella. Kosketella. Mutta aamulla se on vaihtunut päänsärkyyn ja pahaan oloon.

 

Silti. Silti mä uskon. Mä uskon rakkauteen. Mä uskon siihen, että joku mies tai miksei nainenkin voi viedä multa taas jalat alta. Mutten koskaan tule uskomaan, että voisin saada vastakaikua tai tehdä itse niin.

Ja siihen se sitten kaatuukin. Yksipuoleiseen rakkauteen.

 

En tiedä. Kaikki tämä yhdestä biisistä, joka avasi vanhoja arpia. 

Ehkä rakkaus ei vaan ole kaikille.

Rakkaudella, 

Perhonen