Haluaisin kertoa teille, miltä musta tuntuu nyt. Mitä elämässä tapahtuu. Mutta niin... En oikein tiedä itsekään. Blogissa esiin tulee se puoli, joka on synkin, pelokkain ja ahdistunein. En mä ihan joka hetki ole sellainen. Mä nauran joskus, viimeksi tänään kun veli sanoi, että hei, telkkarista alkaa se "huvila ja paskahuussi". Nauroin vedet silmissä. Niin typerälle jutulle. 

Se tuntuu todella hyvälle. Nauraa syvältä. Jotenkin se on ollut kadoksissa kauan, ja nyt alan saada sitä takaisin. Ettei tarvitse nauraa enää peittääkseen pahaa oloa, vaan siksi, että oikeasti naurattaa.

Toisaalta mua taas ahdisti tänään. Itkin vähäsen. Halusin hakea veitsen, mutten hakenut. Sama eilen illalla. Pakotti, sattui ja ahdisti, halusin vain veitsen ja kaikki olisi ollut hyvin. Olisin saanut unta viimeinkin. En sitten nukkunut kunnolla koko yönä, ja unet olivat levottomia ja katkonaisia. Heti aamulla ahdisti, koska olin yksin. Olisin yksin koko päivän.

Äiti osti juuri uuden, terävän veitsen....

Huomenna olen taas koko päivän yksin kotona... Pakko tehdä jotain, etten taas tee jotain typerää. Etten satuta itseäni ja muita.

Pelottaa se terapia. Kävin yhdellä arviointikäynnillä. Tuntui, että se rouva Terapia olis halunnut, että alan heti avautua sille kaikesta. Anteeksi vaan, että mulla on edes jonkinlaista itsesuojeluvaistoa. En mä edes tiedä, mistä aloittaisin. 

Mikä on kertomisen arvoista? Itsestä alkaa tuntua, että tää on normaalia teini-ikää, että viillellään, ollaan masentuneita ja kelaillaan kuolemaa. Tiedän, ettei se ole sitä, mutta mulle se on arkea, olen tottunut siihen.

Olen turtunut.

Voisiko joku, jos on terapiassa käynyt (psykoterapia), että mitä siellä on tehty, onko auttanut jne? Olisin ihan todella kiitollinen, jos joku haluaisi hieman avata tätä. Mulle se on niin uutta.. En tiedä.

Kiitos kommenteista, ne lämmittää aina mieltä, olette ihan super rakkaita.

~Perhonen~