Hengitä syvään. Anna itsellesi anteeksi, kukaan muu ei sitä voi tehdä. Muista nyt vain hengittää, kyllä se muuttuu paremmaksi.

"Ei se muutu mihinkään."

Älä lakkaa uskomasta.

On ollut todella helvetillinen viikko.

Viisi ahdistuskohtausta. Kuolema ja itsemurha-ajatuksia. Viiltelyä. Veitsi ranteella. Unettomia öitä, itkua. Rumia ajatuksia, tekoja.

Yksinäisyyttä.

Mä sanoin sen ääneen. Mä en jaksa. Mä en vaan jaksa enää. 

Mitä tapahtui?

Ei yhtään mitään. Mikään ei muuttunut, vaikka sanoin sen. Vaikka huusin apua mun hoitajalta, mitään ei tapahtunut. Voin kuulemma mennä terveyskeskukseen, jos on liian paha olo. Sieltä sitten osastolle.

Milloin on tarpeeksi paha olla tehdäkseni niin?

Olen väsynyt.

Halusin viikonloppuna puhua yhdelle ystävälle, jota en ollu nähny piiiitkiin aikoihin. En vaan saanu tilaisuutta siihen. Se lipesi mun käsistä.

Olisin halunnut näyttää noi haavat. Katso, mitä mä teen itelleni. Auta mua. 

Auttakaa joku mua.

Tiistaina mulla on lääkärin aika, ne katsoo, onko vika noissa lääkkeissä ja sopiiko ne mulle. Lopetetaanko ne vai vaihdetaanko lääkettä, jnejne. 

Pelottaa eniten, että ne sanoo, että se vika on mussa. Mä en oo vieläkään valmis myöntämään itselleni, että haluaisin kuolla.

Oikeasti.

Enkä vain nukahtaa. Vaan kuolla. 

Nyt on vaan se lapsenomainen toivo, että voisi nukahtaa pidemmäksi aikaa vaikeuksien yli ja herätä sitten kun kaikki on paremmin. 

Ei kai siinä muuta.

Selviytyminen jatkuu, päivästä päivään, minuutista minuuttiin.

~Perhonen~