Hei rakkaat.

En oikein tiedä mitä kirjoittaisin nyt, kun jotenkin ajatukset on vähän solmussa. Aion kirjoittaa jossain vaiheessa AA:sta ja Al-Anonista, joista on tullut iso osa elämää nyt. Haluan kirjoittaa niistä ryhmistä ja siitä, millaista niissä on käydä.

Suosittelen muuten lämpimästi kaikille alkoholiongelmien kanssa painiville. Alkoholisteille ja alkoholistien omaisille.

Nyt en jaksa kirjoittaa noista, vaan kerron yleisesti omista fiiliksistä. 

 

 

 

Luottamus. Se on vaikea saada takaisin. Rakentaa pieni pala kerrallaan. On inhottavaa kun rakastaa toista ihmistä, muttei voi luottaa häneen. Koska luottamus on kaiken perusta.

Mun on ylipäätään haasteellista luottaa miehiin. Jokainen, joka mut tuntee, tietää sen. 

Ja sitä viime vuotista paskaa on taas tullut väistämättä mieleen. Kun sä luulet, että joku välittää susta. Mutta silti kaikki tuntuu niin vaikealle hänen kanssaan. Ja hän satuttaa sua. Henkisesti ja fyysisesti. Sitten kun niitä miehiä on useampi putkeen ja he ovat ensimmäisiä miehiä, jotka olet koskaan päästänyt oikeasti lähelle. 

Kyllähän se murskaa jotain sun sisällä.

Kun sä olet kulkenut sen pitkän matkan, että uskallat päästää jonkun lähelle. Ja sua vain käytetään uudelleen ja uudelleen. Niin monella eri tavalla. Sä olet vain joku, josta voi hyötyä.

Koska oot ihan kiva.

Kyllä se katkeroittaa. Tuntuu pahalle. Satuttaa.

Välillä kun illalla makaan sängyssä pimeässä kihlattuni vieressä, iskee pakokauhu. Ahdistus. Kaikki vyöryy päälle ja mun on pakko tuijottaa miestä vieressäni. Hän ei ole kukaan niistä entisistä.

Aiemmin helpotti tietää, ettei hän satuttaisi mua.

Nyt se ei auta. Koska hän satutti mua. Ei samalla tavalla. Mutta kuitenkin. Menee aikaa että voin taas luottaa. 

Mä haluan taas luottaa.

Mutta siihen menee aikaa.