Mä muistan sen, kun ei oltu vielä tavattu. Mietin, millainenhan sä oot. Ei ollut oikein mitään kuvaa. Tiesin sut ulkonäöltä ja nimenkin, mutta muuten en juuri mitään. 

Mä jännitin sun tapaamista, ihan niin kuin kaikkia uusia ihmisiä. Ja mitä mä löysinkään. Sä olit ihan älyttömän mukava. Aito. Nauravainen. Niin.. lempeä ja ymmärtäväinen. Kaunis ja kiltti. Ja mä jotenkin yllätyin. Missä sä oot ollut? Miksei me olla tavattu ja puhuttu aiemmin? 

Joidenkin ihmisten kanssa kolahtaa. Siinä on jotain. 

Mä oon hirveän huono puhumaan. Ollut aina. Mä kyllä yritän. Tää kirjoittaminen vaan sujuu aina jotenkin paremmin. Asiat loksahtaa oikeille paikoilleen.

Mä tiedän, etten oo täydellinen. En lähellekään. Toisaalta, ei kukaan oo. Mutta oon mielestäni kuitenkin hyvä ystävä. Ainakin yritän olla.

 Mun on vaikea pitää yhteyttä päivittäin tai välillä ees nähdä. Se ei tarkoita sitä, ettetkö olis ihan joka päivä mun mielessä. Ettenkö pitäis sua ystävänä. Ettenkö välittäis. Tai etteikö mua kiinnostais.

Suuren osan voin laittaa masennuksen piikkiin. Mun on vaikea mennä suihkuun tai tehdä ruokaa. Tuntuu joskus ylivoimaisen vaikealle nousta sängystä. Silloin mun on vaikea olla sosiaalinen tai puhua ihmisille. 

Mun on vaikea olla silloin itseni kanssa.

Välillä on helpompia päiviä ja välillä vaikeampia.

Luulen, että sitä on ehkä vaikea ymmärtää ja mun vaikea selittää. Mutta mikään ei vähennä sitä faktaa, että oot mulle ihan super tärkeä ja rakas ystävä.

Ja niin. En nyt oikein tiedä, miksi kirjoitin tän, mut halusin vaan, että tietäisit.

Mä oon täällä ja pysyn, jos vaan haluat.

Olet tärkeä.

 

Rakkaudella, Perhonen