Olen 16 vuotias tyttö, jolla on todettu vakavia masennuksen oireita, paniikki- ja ahdistuskohtauksia. Tämä on minun blogini, jossa voin olla oma itseni ja kirjoittaa kaikesta mitä ajattelen.
Olen ollut esikoulusta lähtien (11 vuotta) kiusattu, ja se on jättänyt arpia ja erilaisia "tunnevammoja". En osaa puhua vieraille ihmisille, etenkään pojille kovinkaan sujuvasti. Pelkään tilanteita, joissa joudun kommunikoimaan jonkun vieraan kanssa. Ihan sellainenkin tilanne riittää, että joutuu kysymään esim. kaupan myyjältä jotakin. Monesta se saattaa olla huvittavaa, mutta minulle se on arkipäiväistä pelkoa.
Olen kuitenkin hyvä kirjoittamaan ja toivon, että tulet lukemaan kirjoituksia uudelleenkin.
Jätäthän asiallista ja mahdollisesti rakentavaa kommenttia, jotta tiedän sinun käyneen täällä. :)
Liikun seinän viertä ja käteni haparoi sinun kättäsi. Kun minun kuuluisi tuntea kätesi, en tunne mitään. Kuin olisin ilmaa. Näkymätön.
Tänään ymmärsin perimmäisen syyn sille, miksi alan itkeä kun isäni kritisoi sitä, että tekemässäni ruuassa on liikaa suolaa. Tai miksi itken kun äiti sanoo, että voisihan nuo pyykit viedä pyykkiin asti eikä jättää lojumaan tuohon. Nehän ovat täysin arkipäiväisiä huomautuksia. Minulle ne ovat kuin maailmanloppu.
Nyt alan ymmärtää miksi. Samasta syystä tuntuu, etten ansaitse ystäviäni tai ketään muutakaan. Koska sisälleni on pesiytynyt ajatus siitä, että minun kuuluisi olla näkymätön. Ettei minulla ole oikeutta olla olemassa. Että olen arvoton ja riittämätön. Etten osaa tehdä mitään oikein.
Aivan kuin olisin päättänyt, ettei minun kuuluisi olla olemassa. Että en tuo muuta kuin harmia ympärilläni oleville ihmisille ja rumuutta koko maailman silmiin. Kuin jokainen ihminen olisi minun yläpuolellani.
Konkreettisena esimerkkinä olin toissapäivänä lenkillä keskustassa, kun vastaani tuli minua kiusannut poika ja eräs tyttö. Ajattelin heti, että miksi tulin, en saisi olla täällä, minun pitäisi istua huoneessani ja olla näkymätön. Minun ei pitäisi olla täällä. Tunsin häpeää.
Minä katoan, ethän sinä voi nähdä kun en koskaan ollut näkyvä. Nyt minä sulaudun lopullisesti seinään, en halua enää että minuun sattuu.
Poika, johon minulla kenties on jonkinlaisia tunteita tuli uniini. Painajaisiini. Kerroin hänelle tunteistani. Hän haukkui minut. Kasvotusten. Pataluhaksi. Nyt en voi katsoa poikaa enää senkään vertaa silmiin. Kuin hän tietäisi. Vaikkei hän voi tietää.
Yön tullen minä seison portailla kuuntelemassa, tähdet parveilevat puutarhassa ja minä seison pimeässä. Kuule, tähti putosi helähtäen! Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä.
Lähde: Södergran, Edith 1929: Levottomia unia: runoja. Suomentanut Uuno Kailas.
Jospa nyt olisi viimeinkin aikaa kirjoittaa oikein kunnolla. Ajatukset ovat sekaisin, ne ovat kaikkialla hajallaan. Mistäköhän oikein aloittaisin..?
Ensimmäiseksi voisin kertoa minulle pienenä shokkina tulleen asian... Muistattehan, että pelkäsin kamalasti kertoa isälleni tästä..sairaudestani, sillä en tiennyt, miten hän suhtautuisi siihen. Kerroin myös muistaakseni, että hän suhtautui hyvin. Nyttemmin sain tietää, että kun olin ihan pieni ja oli iso lama, isäni yritti itsemurhaa viinalla ja lääkkeillä sekaisin. Lopulta paljastui siis, että hän ymmärsikin minua paremmin kuin kukaan muu. Miltä se tuntuu, kun ei nää muuta ulospääsyä. Miten hukassa sitä voikaan olla. En minä järkyttynyt. Aivan kuin sisälläni olisin tiennyt koko ajan. Ja nyt osaan enemmän arvostaa sitä, että isä selvisi ja on siinä minun tukenani nyt, kun minä käyn läpi vaikeaa aikaa.
Eilen oli toinen psykiatrisella käynti. Puhuimme menneisyydestä, ihan siitä asti kun synnyin. Pääsimme puolentoistatunnin aikana vasta yläasteen alkuun ja hipaisimme kahdeksatta, minulle kaikkein vaikeinta luokkaa. Olin todella iloinen, että siellä ei tuijoteltu kelloa eikä aikarajoja tuntunut olevan. Nainen kuulosti siltä, että hän oikeasti kuulee ja kuuntelee. Näin kyyneleet hänenkin silmissään.
Kyyneleet ovat hyvä keino välittää sitä, että ymmärtää toista. Tuntee sitä samaa tuskaa ja kipua ja surua. Minä sanoin hoitajalle, ettei laiha ihminen voi tietää. Edes vähän pyöreä ihminen ei voi tietää. Ei voi tietää, miltä tuntuu olla liikuntatunneilla kliseesti aina se, joka valitaan viimeisenä. Jonka ei uskota pystyvän minkäänlaiseen urheilulliseen suoritukseen. Joka puuskuttaa kentän laidalla kuolemaisillaan, kun urheilulliset ihmiset juoksevat ohi edes hengästymättä. Miltä tuntuu kuulla ne haukkumasanat kun tietää, että tottahan se on. Miltä tuntuu kun mikään ei OIKEASTI mahdu päälle tai joutuu siirtymään kokoa isompaan. Ja hän itki. Näin kyyneleet hänen silmissään. Toivon, että siinä hetkessä hän ymmärsi, ettei voi täysin ymmärtää, mutta voi yrittää parhaansa.
Yksi juttu vielä, josta halusin kovasti puhua kanssanne. Nämä väkivallan teot viime aikoina ja kuinka ihmiset puhuvat niistä. Moni "hyvinvoiva" ihminen kritisoi sitä, että tekijää tulisi ymmärtää koska hänellä on paha olla. Mielestäni tämä on turhan negatiivinen näkökanta. Tiettyyn pisteeseen asti on ymmärrettävä. Breivikin kaltaisia murhaajia ei tarvitse mielestäni ymmärtää paljoakaan. Mutta se on ymmärrettävä, ettei sellaisia ihmisiä kasva, jos olot ovat olleet normaalit. Jossain vaiheessa jokin on mennyt pahasti pieleen.
Tuntuu pahalta, että asioiden on aina kärjistyttävä. Mies puukotti nuoren tytön, jotta pääsisi kunnon hoitoon. Hän ei nähnyt muuta tietä. Se oli hänelle ainut vaihtoehto. Se oli kamala, hirveä, sitä en kiellä. Mutta miksi ihminen on ajettu siihen pisteeseen? Miksi pitää olla vaaraksi itselleen tai muille, että saa kunnollista hoitoa?
Ainiin, tästä juontuukin mieleeni eräs ajatus, jonka sain yksi päivä.
En usko, että koulukiusaaminen tai muullainenkaan kiusaaminen loppuu koskaan kokonaan. Se on niin ihmisen luonteessa ja pinttynyt tapoihin.
Anteeksi pessimistinen näkökanta tähän.
Mikään KIVA-kouluhanke ei lopeta kiusaamista. On kylläkin hyvä, että kiusaamiseen kiinnitetään näin huomiota jota se ansaitsee. On myös hyvä, että kiusaamiseen pyritään puuttumaan.
Mielestäni tärkeämpää, näin kiusaajien kymmenvuotisena uhrina, olisi se, että panostettaisiin jälkihoitoon. Jo alusta asti. Jos kiusaaminen tulee esiin, kiusattu saisi puhua asiasta. Jotteivat asiat kasaantuisi. Panostettaisiin KIUSATUN huonoon oloon, eikä painettaisi villaisella. "Se mikä ei tapa, vahvistaa". "Älä välitä". "Pojat on poikia". "Tytöillä on tapana puhua pahaa toisistaan.".
Ei.
Mielestäni nykymaailmassa kiinnitetään liikaa huomiota KIUSAAJIIN, kun pitäisi keskittyä niihin arkipäivän sankareihin ja sankarittareihin. Kiusattuihin. Niihin, jotka ovat niin paljon vahvempia kuin moni muu. Niihin, jotka eivät kohtaloaan valinneet, mutta jotka kantavat sen.
Olen ylpeä sanoessani, että olen ollut koulukiusattu. Se on tehnyt minusta helvetin paljon vahvemman. Kuinka moni niistä kiusaajista, jotka luulevat olevansa muiden yläpuolella voi sanoa samaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen?
Tälläinen maratonkirjoitus tällä kertaa.
Olette rakkaita. Olette ainutlaatuisia. Olette kauniita, upeita oman elämänne sankareita. Juuri tuollaisina.
Hei rakkaat, ja anteeksi että olen totaalisesti laiminlyönyt teitä.
Olisi niiin paljon kirjoitettavaa ja ajatuksia, olen tehnyt ihan listan siitä, mistä pitäisi teille kirjoittaa, mutta elämä tuntuu olevan kuin juoksupyörä nyt kun koulussa on viimeinen jakso ja kevät vetää ulkoilemaan.
Nyt kuitenkin ihan pieni kirjoitus vain sen vuoksi, että tiedätte, että olette ajatuksissani koko ajan kuitenkin, vaikken tänne joka päivä ehdi kirjoittaa.
Mulla menee ihan ok:sti, koulussa on vaikea keskittyä, mutta yritän tsempata koeviikolle.
Psykiatrisen seuraava aika on keskiviikkona, tällä kertaa molemmat vanhemmat tulee mukaan ja se vähän jännittää. Mutta kyllä mä selviän.
Tässä lyhykäisesti, yritän kirjoittaa pidemmin illalla.
Voisiko joku tulla huutamaan tämän ahdistuksen minusta pois? Perjantaina. Lauantaina. Sunnuntaina.
Ei oikein osaa edes sanoa. Tuntuu, että olen pettänyt kaikki. Tuntuu, ettei ole riittävä. Tuntuu, että on ruma. Päätä särkee. Vatsaan koskee. Kylkiä pakottaa, kun ei henki kulje.
Tänään oli koulun veteraanijuhla, ja piti pukeutua nätisti ja laitoinkin lempimekkoni. Se on valkoinen ja melko lyhyt. Laitoin valkoiset legginsit sen kanssa.
Kotona tuntui ihan hyvälle, mutta... Koulussa vaan jotenkin... Luulen, että sain ulkonäköni vuoksi ahdistuskohtauksen. En taaskaan saanut henkeä. Vieläkin koskee kylkiin, kuin joku rusentaisi minua kasaan.
Ajatella, blogillani on miltei 1300 käyntikertaa. Vau. Ihan tajutonta. Kiitos.
Viikonloppuun on mahtunut naurua, ahdistusta, suuttumusta, epätoivoa, itkua.. Ihan tajutonta. Perjantaina oli mukavaa. Lauantaina oli mukavaa, mutta myös ahdistusta. Illalla sitten oli raivoa ja suuttumusta, kun ei mikään tuntunut sujuvan. Tänään on ollut aika lennokas päivä, kännykkäkin unohtui koko päiväksi laukkuun kotiin (anteeksi S!!)...
Hieman ärsyttävä asia tässä viikonlopussa oli se, että kun olin onnellinen, tunsin samalla ahdistusta. Shoppailin S:n kanssa ja oli MAHTAVAA. Samalla kuitenkin koin ahdistusta ja epätoivoa. Se ei ole mukavaa. Haluaisi olla täydestä sydämestään edes hetken onnellinen, mutta aina se ahdistus tulee.
Nytkään en ymmärrä, mistä se tuli. Oltiin Seppälässä ja kiertelin yksikseni. Yhtäkkiä rintaa alkoi puristaa ja tunsin itseni niin kovin yksinäiseksi, vaikka tiesin, että S on siinä ihan lähellä. Lisäksi huomasin, että ainakin raha ahdistaa ihan suunnattomasti. Niin paljon kauniita asioita, enkä uskalla edes katsoa niitä, sillä tiedän, ettei rahaa ole kuitenkaan.
Mutta pääpainoisesti voidaan sanoa, että viikonloppu oli hyvä. Tänään pääsin sinne paikkaan, joka pelasti minut. Paikkaan, jossa olin rippileirillä. Veljeni käy nyt rippileiriä. Ja kävimme vierailemassa siellä. Nuoriso-ohjaaja tervehti sanomalla, että on mukava nähdä pitkästä aikaa. Ja sain laulaa riparilauluja, palata siihen hetkeen vähäksi aikaa kun olin itse rippikoulussa.
Pian pitäisi käydä nukkumaan.
Ensi viikolla torstaina on psykologin aika. Ja siitä pari viikkoa eteenpäin on seuraava psykiatrisen aika. Elämäni tavoitepisteitä, joita kohti haparoin.
Tänään tunsin itseni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kauniiksi. Olin värikäs ja jotenkin kevyt. Ehkä kevät kuitenkin hieman piristää minua?
Rakkaat, en osaa varmaan koskaan kertoa tarpeeksi, kuinka paljon kommenttinne ja se, että käytte lukemassa näitä mun juttuja, merkitsee. Maailmassa on ihmisiä, jotka uskovat minuun. Luottavat ja tukevat.
Ajattelen teitä ja irl-ystäviäni aina, kun tunnen itseni yksinäiseksi koulussa tai muualla. Että illalla kerron tunteistani teille. Ja tiedän, että te välitätte. Olette minun kanssani, vaikkette konkreettisesti siinä, mutta ajatuksissa.
Mä en pysty tähän. Tänään olin J:n kanssa samassa äidinkielen ryhmässä. Miksi? Miksi aina satunnaisesti valiten olen J:n kanssa samassa ryhmässä?
En voi sille mitään. Alan ajatella sanoja. Alan ajatella, millainen minusta on tullut tuollaisen ihmisen vuoksi. Suuni menee lukkoon. Minä menen lukkoon. Ahdistaa. Itkettää. En mä pysty tähän.
Nyt pitäisi "voittaa itsensä" ja esiintyä luokan edessä.
Onko se sen arvoista?
Nukun edeltävän yön unilääkkeen voimalla. En voi keskittyä koko päivänä. Menen eteen, unohdan koko ulkoa opetellun runon, punastun, sönkkään ja häpeän asiaa monta päivää. Kaikki varmasti nauravat minulle, ajattelen, vaikkei kukaan välttämättä enää edes muista koko asiaa. En mä ole valmis.
Mä vapisen. Itkettää. En voi mennä seuraavalle tunnille. Olen taas koko päivän hajalla. Pelkään ja mietin.
Mitä ne ihmiset on tehneet mulle??
Mä olen ihmisraunio.
Tulisiko joku korjaamaan mun sirpaleet? Johan mä sain vähäksi aikaa itseni kasaan. Olin hetken onnellinen. Olin uskovainen tulevaisuuden suhteen. Nyt tuntuu, että koko homma kusi. Mä en parane. Mä en tule ehjäksi.
Saako käpertyä kasaan ja itkeä? Saahan? Saanko mennä nurkkaan vapisemaan pahaa oloani pois? Saanko huutaa tämän pois?
En saa.
Minä menen kuoreeni. Sisällä ahdistus puristaa rintaa. Henki ei kulje.
Luojan kiitos illalla ei tarvitse katsoa iskän kännäämistä. Saan mennä S:lle. Olla turvassa. Olla oma itseni, heikkona tai vahvana.
Olen niin onnellinen. Eilen oli ensimmäinen nuorisopsykiatrian aika ja ihmiset olivat todella mukavia. Ne otti mut vakavasti. Sanoivat sitä, mitä kaikki muutkin, että olen hyvä jakamaan ja puhumaan. Että olen vahva.
Ne sanoivat, että tulen käymään terapiassa varmasti ainakin kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Kuin joku olisi laittanut turvaverkon katolta hyppäävän minun alle. Minä selviän. He huolehtivat minusta nyt. Olen turvassa.
Pari yötä sitten itkin. Paljon. En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni niin vihaiseksi. haavoittuvaiseksi ja huonoksi. Antakaapa kun selitän: minua on haukuttu läskiksi, kuten olen kertonut. Ne sanat ovat jääneet päähäni. Mutta minua on haukuttu myös huoraksi ja tyhmäksi. Ne eivät ole jääneet, sillä tiedän, etteivät ne ole totta.
Mutta minä olen lihava. Vakavasti ylipainoinen. Ne ihmiset sanoivat totuuden rumalla tavalla. Mutta totuus se on rumuudestaan huolimatta. Ja heidän vuokseen lihoin lisää. Ja lisää. Aina vain lisää. Sanat ovat muuttuneet aina vain oikeammiksi. Minä olen lihava.
En voi ymmärtää joitakin blogeja, joissa ihmiset laittavat kuviaan, joissa näkyy ihan helvetin laiha ihminen, joka pohtii, että pitäisiköhän laihduttaa. Niillä ihmisillä ei ole MITÄÄN KÄSITYSTÄ siitä, miltä tuntuu olla oikeasti lihava. Miltä tuntuu tulla aina valituksi liikassa viimeisenä. Miltä tuntuu aina olla viimeinen ja huono. Miltä tuntuu, kun lääkäri ei ota mitään vaivaa tosissaan, vaan sanoo: laihduttaisit vähän. Miltä tuntuu, kun jopa omat sukulaiset kommentoivat painoasi ja sitä, mitä syöt.
Ei niillä ole mitään käsitystä.
Ei mitään oikeutta valittaa asiasta, jota ne ei edes ymmärrä.
Mä olen ollut koko ikäni "pyöreä". "Vankkarakenteinen". "On lihaa luiden ympärillä".
Olen siis myös se "läski".
Mä olen ollut monta vuotta "laihdutuskuurilla". Stressaan ruuasta. Silti en ole siinä kunnossa, että voisin laihtua. Mun elämässä on niin paljon muuta tällä hetkellä. Eikä kuva omasta huonommuudesta kamalasti auta asiaa. Kuin mun otsaan olisi tatuoitu kaikki ne sanat. Kuin olisin niiden mukainen ja tulisin aina olemaan.
Aion puhua tästä terapiassa. Saako kukaan muutettua mun käsitystä? Oppisinko uskomaan, että voisin muuttua? Oman itseni vuoksi. En kenenkään muun?
Ehkäpä.
Mutta miettikää jooko ensi kerralla, kun vedätte kaverin kanssa läppää että "sun pitäs vähän laihduttaa, kun olet tollanen läski". Mun laihat ystävät vetää sellasta läppää toisilleen, kun mä olen siinä vieressä. Tahdikkuus on siitä hyvin kaukana.
