MKDMSK, Pyhimys: Surullinen klovni

Hei rakkaat.

Ja anteeksi pitkä kirjoitustauko. Olisi varmaan ollut sanottavaa, paljonkin, mutta olen ollut todella kiireinen vetämään itseäni piippuun. Suoritin kevään aikana ison osan opinnoistani ja samalla tuin veljeäni hänen matkallaan omien mörköjensä kanssa. Sen lisäksi olen pelännyt ja ahdistellut rakkaan päihderiippuvaiseni tilannetta. Olen tehnyt luopumis- ja surutyötä, koska mulla on sellainen kalvava tunne, että hän lähtee. Ja silloin mä luulen, että tää päättyy. 

Rakkaushan ei ole kadonnut minnekään. Se on vain kasvanut päivä päivältä, mikä ei tee mistään yhtään helpompaa. Usko ja toivo mun sisällä ovat niin sitkeässä, että sekin pelottaa. Koska haluaisin luottaa ja haluaisin uskoa. Haluaisin toivoa. Haluaisin yhteisen kesän, haluaisin että meidän rakkaus kestäisi tän kaiken jälkeen.

Tuntuu, ettei mulla ole ollut tarpeeksi aikaa mun ystäville ja tunnen siitä ihan hirveää syyllisyyttä. Etten ole ollut läsnä. Haluaisin olla. 

Oon niin surullinen, että vedän itseni aina tähän jamaan. Muutun apaattiseksi, kireäksi, surumieliseksi ja itkuherkäksi. Nukun liian vähän tai ihan liikaa. Ne alkavat olla varoitusmerkkejä, joiden läpi painan vaan laput silmillä. Nyt, kun mulla on alkanut kesäloma, ajattelin että yritän rentoutua. Ottaa iisisti ja olla vaan.

No, Kelapa ei ollut mun kanssa tästä samaa mieltä. Mä en saa kesäkuulle vielä rahaa mistään, eli kusessa ollaan. Siitä se hermoromahdus sitten tuli. Itkin hysteerisesti ja tuntui, että koko maailma kaatuu päälle. Vaikka kysehän on sellaisesta asiasta, jonka saan tässä ratkaistua. Siinä hetkessä tuntui, ettei musta ole mihinkään. Ei musta ole pitämään omaa elämääni järjestyksessä tai omaa päätäni kasassa, ja silti multa pyydetään jatkuvasti apua toisten auttamiseen.

Ja sitähän mä teen mielelläni. Koska toisten ongelmia ratkoessa voi tunkea oman päänsä puskaan, ettei tarvitse kohdata ja käsitellä omia tunteitaan tai ongelmiaan.

Tästä mulle huomautti hoitaja. "Mitä sä olisit, jos sulla ei olisi niin montaa palloa ilmassa? Mitä sä olisit, jos et olis auttamassa kaikkia sun ympärillä?"

Silloin mä olen ahdistunut. En tunne itseäni tärkeäksi tai hyödylliseksi. Ja ihmisen pitää olla tärkeä ja hyödyllinen. Korjaan; minun pitää olla tärkeä ja hyödyllinen. Muille ihmisille. Sillä siitä mun arvo on kiinni.

Ja eihän se nyt taas ihan niinkään mene.

Joka tapauksessa tunnen taas miten mun masennusmörkö koputtelee mielen ovia ja ikkunoita, kasvaen isommaksi. Ehkä olen joskus raottanut ikkunaa, antaa tulla vaan. Mustaa, pimeää, kylmää ja ahdistavaa. Mutta ah, niin tuttua ja turvallista. Ahdistus on tehnyt välillä pesän mun rintakehään, vuosien tauon jälkeen. Sen möykyn paino on ihan valtava. En suoraan sanottuna muistanut, miten paljon se puristaa ja painaa. Miten ahdistus painaa henkitorven ja keuhkot ryttyyn. Miten sydän hakkaa rinnasta ulos, kädet puutuvat ja tuntuu, että kuolema tulee.

Joskus, hetkellisesti mietin, että mitä sitten? En mä taida osata tätä elämää sittenkään.

Niinä hetkinä se mörkö mun pään sisällä yrittää ottaa valtaa.

Vielä mä jaksan taistella. Vielä mä osaan työntää sen mörön takaisin sinne minne se kuuluu, pienentää sen ja sanoa, ettei se hallitse mua. 

Osaan sanoa vielä itselleni, et hei, kyllä sä pärjäät. 

Vaan silti mun päästä kuuluu se kuiskaus:

Mutta kuinka kauan?

Koulu vituttaa. Niin kovaa, että kun meille tuli joku vitun fiiliskysely niin annoin palaa. Kirjoitin, etten kyseistä laitosta suosittelisi kellekään. Kukaan ei ota vastuuta mistään, ei niin mistään. Tuntuu, että rämpii jossain helvetin suossa eteenpäin, ja miettii, että ei tää voi olla tän arvoista.

Vituttaa parisuhde. Vituttaa riippuvuudet, mielenterveydenongelmat ja se, että on se niin saatanan vaikeaa ottaa vastuuta mistään. Kun minä vaan makaan täällä maassa ja annan kaiken sataa niskaan. Mitä minä voisin? No voisit OTTAA VASTUUN OMASTA ELÄMÄSTÄSI ja lopettaa sen helvetin nillittämisen minulle. Ai että. Ja kyllä, minä ymmärrän. Olen itsekin ollut hajalla, olen itsekin ollut sairas.

Mutta kun ei sua vaan kukaan sieltä pelasta, jos sä et sitä itse tee. Niin se vaan elämässä menee. Kukaan ei tee sun puolesta sitä duunia, jos sä et itse sitä tee. 

Fakta.

Ei kukaan sieltä munkaan kuopasta mua ylös nostanut. Mä kiipesin ihan itse. MINÄ ITSE. Sen takia mua ärsyttää uhriutujat ja marttyyrit. Ai että voi ihminen nähdä punaista.

Onhan se totta, että ihmiset ympärillä ovat auttaneet. Tukeneet, kannustaneet ja tsempanneet. Mutta kun se työ on joka tapauksessa, missä tahansa tapauksessa tehtävä itse.

Ei ole oikoteitä onneen. Anteeksi, vihaan tuota sanontaa. Tähän se kuitenkin sopii.

Vituttaa isä, jolle vuodatan sydänverellä asioita ja saan vastaukseksi pelkkää paskaa. Kestän ja kestän. Syyllistyn itsekin siihen, että makaan ja otan paskaa vastaan. Mutta en ota enää. Mä en jaksa enää. Mulle riitti. Joku raja silläkin paskalla pitää olla. Vaikka kuinka ollaan perhettä.

Vituttaa se, että joillekin ihmisille sä oot vaan joku helvetin paskakaivo, minne kipataan kaikki mielen päällä olevat asiat. Ei ees esitetä, että mun asiat kiinnostais tippaakaan, vaan annetaan tulla. Kyllä sen niskaan voi kaataa. Ja kun sillä on aina hyviä neuvoja.

Kun se jaksaa välittää.

Voin kertoa, että aina ei vaan yksinkertaisesti jaksaisi välittää.

Vituttaa minä itse. Se, että yhä edelleenkin mun sisältä kumpuaa niitä syvällä olevia epävarmuuksia ja itsesyytöksiä. Että mä aina, koko ajan kilpailen kaikkien kanssa siitä, kuka on paras. Ja jos mä en ole paras, otan sen itseeni. Että mussa on jotain vikaa. Vituttaa se, että tunnen huonoa omaatuntoa, kun olen itsekäs. Vituttaa se, etten osaa olla tarpeeksi itsekäs. Vieläkään.

Vituttaa se, että elämä junnaa ja tuntuu taas vaihteeksi, että ihan koko maailma kaatuu niskaan. 

Ja nyt kun tämä kaikki on vuodatettu, niin vituttaa se, että nostan omaa verenpainettani sillä, että olen näin ärsyyntynyt kaikkeen ja kaikkiin. 

Oiskohan siinä kaikki?

Kiitos ja anteeksi. 

Kyllä muuten helpotti.

Mä oon aina ollut iskän tyttö. Isän prinsessa. 

Mutta tytöt kasvaa naisiksi ja prinsessat kuningattariksi. Vaikka kuinka haluaisi pysyä iskän tyttönä, isän prinsessana. Aika kuluu ja elämä etenee. Tulee aika erkaantua ja se sattuu. Kasvukipuja, sellaisiksi niitä voisi kuvailla. Ja se todella sattuu. Henkisesti ja fyysisesti.

Haluaisi pyytää isältä anteeksi, ettei enää ole se pieni tyttö. Jolle isä oli virheetön ja erehtymätön. Järkkymätön kallio. Vaikkei ehkä aina ollutkaan.

Pyytää anteeksi, ettei enää rakenneta risumajoja yhdessä. 

Pyytää anteeksi sitä, ettei isä olekaan musta enää aina oikeassa kaikessa.

Ja tässä vaiheessa kyyneleet valtaavat mun silmät. Päässä vilahtaa kuvia musta ja isästä. Ja musta tuntuu, että se vanha vaihe meidän suhteessa on tullut päätökseen. Ja se tekee mut surulliseksi. Koska olen isäni kanssa eri mieltä. Yhtäkkiä näen, että isäkin on ihminen joka ei olekaan täydellinen. Jonka kanssa en olekaan samaa mieltä kaikesta.

Näen isän silmistä, että häneen sattuu myös. Eikä hän ole kauhean hyvä tunteiden kanssa. Ja me molemmat ollaan ihan hirveän huonoja puhumaan asioista yhdessä, kasvokkain. 

Mulla on ihan kauhea ikävä. Sitä isää, johon luotin kuin kallioon. Jonka tiesin tekevän mun puolesta ihan mitä vaan. Joka tuli ajamaan monsterit pois mun huoneesta tai leikki hammaskeijua öisin. Iskän hymyä ja naurua. Ihan hassuja vitsejä. Yhteisiä peli-iltoja, kun oli hyvä fiilis. Sitä, kun isä marssi koululle puhumaan kiusaamisesta. Että nyt sen on loputtava. 

Mulla on ikävä iskän halia. Oikein tiukkaa halia, joka päättyy vähän vaivautuneeseen taputukseen olalle. Mulla on ikävä sitä, kun sanon puhelimessä isälle, että hän on rakas ja hän vastaa hämmentyneenä, että niinhän säkin olet prinsessa.

Koska mä olen isän prinsessa. Vaikka olisin minkä ikäinen tahansa.

Ja me ollaan isän kanssa tosi samanlaisia tosi monessa asiassa. Se hymyilyttää mua. Ei ole ollenkaan epäselvää, kenen tytär mä olen. Olen oppinut iskältä niin paljon.

Mä rakastan mun isää, olin minkä ikäinen tahansa.

Mä kunnioitan mun isää, oltiin me eri mieltä asioista tai ei.

Isä on mun sankari, vaikka hän tekee virheitä. Kukapa ei tekisi.

Kasvaminen sattuu. Mutta se on välttämätöntä. Lapsen on kasvettava aikuiseksi ja alettava elää omaa elämäänsä. Tehtävä ovat valintansa ja virheensä. Miten muuten tätä elämää voisi oppia?

Ihan uskomatonta, että siitä on melkein vuosi, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Aloitin tässä välissä blogin omalla nimelläni, kirjoittelinkin sinne, mutta ei se ole sama asia. Aina iskee jonkinlainen sensuuri, kun pitääkin kirjoittaa omalla naamalla ja nimellä. Siitä häviää jotenkin osittain se aitous. Ja onhan mulla ollut tämä blogi niin monta vuotta, että tää on mulle erittäin rakas. Te, lukijat, olette mulle rakkaita.

Mitähän sitä kirjoittaisi. Viime vuosi oli saatanan rankka. Multa kuoli useampi isovanhempi, kaksi mun rakkaista ystävistä yritti itsemurhaa. Mies oli kaksi kuukautta juomassa, se päättyi rajuun viiltelyyn. Koulumotivaatio on kärsinyt johtuen lähinnä luokan ja koulun sisäisistä ongelmista. Työt olivat antoisia omien asiakkaiden kanssa, mutta myös ihan saatanan rankkoja. Mulla oli hyvinkin moniongelmaisia asiakkaita ja siinä oli joskus täysin avuton ja hyödytön olo, kun ei vaan voi olla kaikkea kaikille ihmisille ympärillä, vaikka kuinka haluaisi.

Kaiken tän päälle loppuvuodesta mulla meni sukset ristiin oman isäni kanssa ja se sattui. Musta tuntuu, ettei hän hyväksy mua, mun mielipiteitä ja elämää ylipäätänsä. Aina teen jotain väärin. Tuntuu, että olen hänelle pettymys ja se sattuu. Koska musta itsestäni tuntuu, että olen parempi nyt, kuin koskaan ennen. Vahvempi ja viisaampi kuin koskaan ennen.

Eniten minä.

Kaikkia ihmisiä ei vaan voi miellyttää, vaikka kuinka haluaisi. Jos haluaa myös pysyä aitona itselleen. Ehkä, toivon, saamme iskän kanssa asiat kuntoon. Mutta mä en enää suostu olemaan kynnysmatto ja kaikesta samaa mieltä, kun en vaan ole. Mulla on oikeus omaan elämääni ja omiin valintoihini. Omiin virheisiini ja onnistumisiini.

Mietin kyllä viime vuonna moneen kertaan, että kyllä ihminen selviää monesta. Aiemmin olisin murtunut, mutta nyt en. Mä olen saanut olla terveenä nyt kaksi vuotta. Se tuntuu ihan tosi hyvälle.

Yhden paniikkikohtauksen tosin sain tuossa joulun välipäivinä. Se iski ihan älyttömän lujaa. Mietin sitten vaan sitä, että kyllä mä aika paljon olen jaksanut, kantanut, auttanut ja tukenut. Painanut eteenpäin, hoitanut koulut, työt, ihmissuhteet, oman pään ja toistenkin ongelmia.

Joskus sitä vaan tarvitsee hetken itselleen. Että jaksaa taas. 

Yritän tässä kirjoitella taas teille.

Olette rakkaita. 

-Perhonen-

Oon miettiny tässä paljon alkoholia. Miksi mä käytin sitä jossain vaiheessa niin paljon. 

Kännissä sun ei tarvitse miettiä huomista. On vaan se hetki. Se humala. Nää ihmiset. Valot, musiikki. Tanssilattialla tulee hiki ja tunnet olevasi elossa.

Itsetuhoiselle sopivat toki loistavasti myös pahat olot. Krapulat, oksennukset. Massiiviset paniikkikohtaukset ja ihmisahdistus täpötäydellä tanssilattialla. Se, ettei viiltely tuntunut niin pahalle humalassa. Saattoi viiltää syvemmälle. Katsoa hypnoosissa kuinka veri virtasi. Ja olo oli vapaa.

Kännissä oli vapaampi. Ei tarvinnut miettiä sitä, mitä muut musta ajattelevat. 

Mä oon aina ollut hyvä siinä. Juomisessa. Kestän paljon alkoholia. Jaksan sen avulla tanssia aamuun asti. Oon myös se kanaemo joka huolehtii, kuuntelee ja auttaa.

Kokeilin myös pilveä silloin muutaman kerran.

En oikeastaan välittänyt enää. Kunhan oli pää sekaisin, niin kaikki oli hyvin. Vaikkei todellisuudessa ollutkaan. Olin niin hirveän rikki sisältä. Mulla oli ihan saatanan paha olo. 

Kännissä mä saatoin näyttää muille et hei, mul on hauskaa, mä voin tehdä näin, mä voin elää näin. 

Ne ihmiset eivät nähneet sitä, kuka mä todellisuudessa olin.

Pakeneva ihmisraunio.

Mä viiltelin, ryyppäsin, ahmin, oksensin... Harrastin seksiä eri miesten kanssa. Annoin niiden miesten olla väkivaltaisia mua kohtaan. Koska mä ansaitsin sen kaiken.

Mitä väliä siinä vaiheessa enää oli millään?

Mä olin jo rikki.

Palasina.

Täysin paskana.

Enkä mä uskonut, että mä koskaan nousisin siitä. En mä halunnut nousta siitä. Mä halusin jäädä sinne paskaan rypemään. Koska se oli tuttua ja turvallista.

Ja nyt mä en mitään muuta pelkää niin paljon kuin sitä, että mä palaan sinne.

Mä haluan tehdä kaikkeni, etten palaisi sinne enää.

Koska mä haluan tätä elämää.

Ja hyvää tätä vuotta. Olen kyllä kirjoittanut jonkun verran, mutta en tänne. Tämä vuosi on alkanut haastavasti. Olen koulussa ja teen töitä sekä sen lisäksi muutamaa projektia. Mies retkahti muistaakseni tammikuun lopussa. Hän on sen jälkeen ollut masentunut ja ahdistunut. Joka päivä jännittää, että millainenhan päivä tänään on.

Ystävissä on sairastavia  nyt. Yritän tukea ja auttaa. Rakastaa ja olla siinä.

Isoisä oli yli kuukauden saattohoidossa. Hän kuoli eilen. Padot aukesivat.

Ja sitten mä huomaan sen. Mä en ole kolmeen viikkoon nukkunut kunnolla. Nään painajaisia. Pyörin, en saa unta. Se pieni ääni mun päässä on taas saanut vallata alaa. Koen olevani huono, riittämätön ja turha. Hyödytön. Itkettää koko ajan. Ärsyttää pienet asiat.

Ja mä oon niin heikko. Paska ihminen. Taas tää on tätä. 

Miksen mä vaan voi osata tätä elämää? 

Tänä vuonna tulee kymmenen vuotta siitä, kun olin ensimmäisen kerran tekemässä itsemurhaa. Kymmenen vuotta! Ja mitä kaikkea sille matkalle onkaan mahtunut.

Mitä kaikkea olisi jäänyt kokematta...

Ja silti, yhä vieläkään mä en osaa elää tätä elämää. Mä kuormitan itseäni liikaa, kunnes ratkean taas niihin vanhoihin, tuttuihin kuvioihin. 

Huomaan että mun ajatukset palaa jatkuvasti viime kesään. Mä ajattelin silloin, että näinköhän tää parisuhde oli tässä. Kuvittelin mun rakkaan jonkun toisen kanssa. Se muuten sattuu. En suosittele.

Mun on vaikea karistaa niitä fiiliksiä. 

Kun kävin hakemassa mun kamoja. Rakas nukkui sängyssä. Olisin vain halunnut kivuta viereen. Halata ja vakuuttaa, että kaikki järjestyy. Otin kassin sängyn alta, laitoin siihen tavaroita ja suukotin rakkaan otsaa. Mun on mentävä, kuiskasin ja pelkäsin, että hajoan siihen paikkaan. Se tunne, kun laitoin ulko-oven kiinni lähtiessäni.

Mä en ole koskaan tuntenut hajoavani niin pahasti. Ajattelin vaan, että ottakaa joku kiinni. Mä putoan. Kovaa. Repeän. Ratkean. Kuolen.

Tähän mä kuolen.

Onneksi mulla oli ihmisiä mukana. Jotka ajoivat mut turvaan. Sinä päivänä en oikein osannut puhua. En osannut mitään. Kunnes mun ystävä soitti ja sanoi, että oli nähnyt mun rakkaan niissä omissa porukoissaan kaupungilla. Kalja kädessä.

Silloin mä tiesin, että tein ihan oikein.

Mä en ole kenenkään kynnysmatto.

En, vaikka kuinka rakastaisin. 

Koska mä ihan todella rakastan. Tää ois paljon helpompaa, jos en rakastais, ajattelin kesällä. Mutta kun mä rakastan sitä ihmistä, joka ei juo. Joka rakastaa mua takaisin. 

Muistoja vyöryy yli. Mulla oli ihan hauska ilta, kunnes et tullutkaan hakemaan. Soitin sulle ja sä olit kännissä. Sekaisin. Ihan todella sekaisin.

Sanoit, että olet vetänyt vaikka mitä. Millään ei ole merkitystä. Ympärillä tapellaan. Sulle huudetaan, kuulen sen taustalla. Lähdet ulos ilman sun paitaa ja kenkiä.

Minä soitan poliisit, jotka hakevat sut itsetuhoisena putkaan.

Olet mulle siitä vihainen.

Mä makaan sängyssä ja huudan ihan kuin mua tapettaisi. Jokin kuolee mun sisällä. Itku ei meinaa loppua ja sydän repeää.

Ystävät ympärillä eivät oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Sanon, että menkää te katsomaan kokkoa. Kyllä mä tulen kohta.

Turta olo valtaa mut. Liikun kuin zombie. Menen katsomaan kokkoa. Yritän hymyillä lapsille, kun he kysyvät, mihin hävisin ja miksi olen itkenyt. Olen kateellinen lapsille, jotka eivät vielä ymmärrä sitä, miten helvetin huolissaan, peloissaan ja kipeä voikaan sisältä olla. 

Nukkumaan menon koittaessa käyn patjalleni lattialle yksin. Kuuntelen kuinka yläkerrassa ystäväpariskunta on myös käymässä nukkumaan. He nauravat. Ovat varmaan lähekkäin. Vierekkäin.

Mulla on kylmä. Huoli. Pelko.

Mitä jos mä en koskaan enää pääse sun viereen?

Mitä jos tää oli tässä?

Kaikki?

Kävelen keittiöön ja otan sen tutun veitsen käteen. Kukaan ei huomaisi, ketään ei kiinnostaisi. Jos hetken voisin turvautua vanhaan ystävääni? Miksen mä saisi olla itsekäs?

Leikittelen veitsellä ihoani vasten, mutten viillä.

Mä en halua sitä. Ja mä tiedän, ettet säkään tahtoisi että satutan itseäni sun takia.

Muistan kuinka puhelimessa uhkailit, että jos en tule kotiin, sun pitää etsiä joku toinen. Olet niin yksinäinen. Olisin halunnut lyödä sua, koska sä et tajunnut, etten mä mitään muuta olisikaan niin halunnut, kuin tulla kotiin. Sun viereen. Mä olin niin saatanan yksin. Yksinäinen.

Mulla oli joka ilta ikävä.

Itkin ja itkin.

Kaikki ympärillä muistutti susta.

Joka ikinen asia.

Ja joka ikinen asia sattui niin syvälle sydämeen.

Tai niihin sydämen palasiin, jotka räjähtivät ympäri mun rintaa kivuliaasti.

Mietin usein, mitä on masennuksen jälkeen. Ja että olenko mä oikeasti vahva? Olenko mä minä?

Vuodessa on tapahtunut niin paljon. Mä olen todella vahva. Kävin kesällä sellaisen myllyn läpi, enkä sairastunut. Oli helvetin rankka kesä. Henkisesti olin paskana usein, mutten sairastunut. Annoin itselleni armoa. Lepoa. Annoin ihmisten olla mun lähellä ja auttaa. Turvauduin toisiin ihmisiin ja luotin itseeni. Mä selviän kyllä. Koskaan ei ole ollut todella sitä luottoa itseensä. Ja se tuntuu hyvälle.

Olen tutustunut kotoa muuttamisen jälkeen paljon itseeni. Ja löytänyt minut kaiken sen paskan keskeltä. Ja mä tykkään minusta. Ihan todella. Oon niin onnellinen, että kelpaan myös muille minuna. Juuri tälläisenä.

Masennuksen jälkeen tulee koko elämä. 

Ainakin mulle. Niin paljon hyvää. Valtavia tunteita ja arkisia asioita. Uusia, ihania ihmisiä. Uusia unelmia ja tavoitteita. Mutta ennen kaikkea uskoa siihen, että mä olen hyvä. Mä pärjään. Mä pystyn.

Eikä se haittaa jos putoaa. Pitää vaan antaa toisten ottaa kiinni ja auttaa.

Kirjoitan joku päivä paremmalla ajalla.

Olette rakkaita. <3

Valoa jokaisen syksyyn.

Rakkaudella,

Perhonen

Pitkästä aikaa. Oon taas luvattoman paljon laiminlyönyt tänne kirjoittamista.

Halusin tulla kirjoittamaan jostain mulle tärkeästä.

Kiusaamisesta. Jännittämisestä. 

Eteenpäin pääsemisestä.

Olipa kerran tyttö, joka ei koskaan oikein uskaltanut puhua. Sellainen tyttö, joka istui aina vaan hiljaa. Jolla ei ollut mielipiteitä, ainakaan omia. Tai jos oli, ei tyttö uskaltanut niitä ääneen sanoa.

Tyttö ei koskaan uskaltanut viitata koulusa, vaikka olisi tiennyt vastauksen. Vaikka olisi ollut paljon sanottavaa.

Hän oli se tyttö, joka teki kaikki koulun pakolliset esiintymiset pienemmissä ryhmissä. Koska paniikkikohtausten pelko ja valtavat ahdistukset hallitsivat tytön elämää. Tyttö ei oikein uskaltanut lähteä kaupungille. Tai jos hän lähti, vatsa oli kipeä ja ahdisti. Kylmä hiki kihosi otsalle. 

Tyttö ei koskaan kokenut olevansa tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi fiksu. Tarpeeksi mitään.

Tyttö ei osannut hymyillä. Tai nauraa.

Tyttö pakeni koulussa vessaan itkemään. Välitunnit kuluivat musiikkia kuunnellen. Se oli tytölle pakokeino. Oma maailma, jossa oli sentään jotain järkeä. Musiikki, jota tyttö kuunteli ei kuitenkaan ollut mitenkään kovin positiivista. Päinvastoin. Hän etsi sellaista musiikkia, jossa joku ymmärsi valtavan pahan olon, joka tytön sisällä myllersi. Josta ei oikein kellekään osannut puhua.

Tyttöä oli kiusattu lukioon mennessä kymmenen vuotta. Ja kiusaaminen jatkui koko lukion ajan.

Mutta tyttö uskalsi avata vihdoin suunsa. Sanoa, että tarvitsee apua.

Ja sitä apua tyttö myös sai.

Kolme vuotta lukion loppumisen jälkeen tyttö seisoi yleisön edessä. Jännitys kipristeli rinnassa ja perhoset lensivät vatsassa pyörremyrskyn lailla.

Mutta jännitys ei ollut enää paniikinomaista. Ei lamauttavaa. Vaan herättelevää, positiivista ja ihanaa.

Tyttö puhui sinä päivänä ensin 70:lle ihmiselle. Ja sen jälkeen vielä 50:lle. Omaa tarinaansa. Siitä, mitä hän oli kokenut. Miten hän oli päässyt eteenpäin.

Pienin askelin. Valtavin harppauksin.

Tyttö oli ylpeä itsestään. Onnellinen.

Täysin tyytyväinen itseensä.

Aito hymy kasvoillaan.