Hei rakkaat. 

Raskaat fiilikset. Lääkitykset on päin helvettiä ja tuntuu, että pää leviää käsiin. Oli sitten huomiselle lääkäriaika, joka peruuntui. Seuraava aika on kahden viikon päästä. Ja mä en tosiaan tiedä, miten saan itseni pysymään läjässä sinne asti. Niin paljon nyt kaikkea paskaa myllertää mielessä, ettei tiedä, mihin tarttuisi.

Mun ystävä sanoi mulle, että tämä on puhdistuksen vuosi. Ja tuntuu aika tuuliselle. Kaikki on epävarmaa. 

Tänään itkin töissä ennen kuin lähdin kotiin.

Kotiin kävellessä se sama tyhjä fiilis, mikä aikoinaan oli, tuli takaisin. Kuin olisin kävellyt harmaassa usvassa näkemättä valoja tai värejä. Katse oli tyhjä. Kävelin vaan. Katsoin, että siinähän tulisi bussi.

Yritin saada aikaa päivystykseen, että olisin päässyt puhumaan jollekin ammattilaiselle. Ei ole. Soita sinne tai soita tänne. Teki mieli huutaa, että sekö teidätkin saa tajuamaan, jos oikeasti hyppään tuon bussin alle nyt? 

En hypännyt. Enkä tehnyt muutakaan, mitä mielessä kävi. En mennyt juomaan päätä täyteen. En etsinyt jostain jotain, millä voisi viillellä. En kävellyt veden rantaan ja mennyt veteen. 

Nyt olen kotona. Yritän muistaa hengittää. Yritän muistaa elää tätä elämää.

Mä pystyn tähän.

Pystynhän?

 

 

 

Vahvoja takaumia menneestä. Kaikki palaa sinne asuntoon, siihen ihmiseen ja ahdistukseen. Paha olo hyökyy mun yli ja en osaa enää hahmottaa, mikä on todellisuus ja mikä on traumaa. Yritän epätoivoisesti maadoittua, pitää kiinni seinästä, silittää kangasta, hengittää sun tuoksua.. Mutta mä en vaan meinaa palata takaisin tähän maailmaan. Kaikki se kipu... Mun sortaminen ja vähättely. Mun käyttäminen. Koko paska hyökyy yli valtavalla voimalla ja pidän kiinni kihlatustani. Hän on mun ankkuri joka auttaa palaamaan tähän hetkeen. Tällä kerralla se vain on vaikeampaa kuin yleensä.

 

 

Ikävä peittää kaiken alleen. Miten mä päädyin tähän pisteeseen? Mulla on niin ikävä, enkä osaa sanoa tai tehdä mitään. En mä halunnut, että tää menee näin. En mä koskaan, ikinä, haluaisi satuttaa sua tai saada sua pahalle mielelle. Enkä mä tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Haluaisin yrittää enemmän, haluaisin luvata sen. Mutta en tiedä, onko sillä sulle merkitystä. Että mä oikeasti välitän. Että mä oikeasti haluan yrittää enemmän.

 

 

Pelko valtaa kehon. Mitä jos sä kuolet tänään? Mitä jos kaikkien leikkausten jälkeen sä et olekaan enää se supermies, jonka tiedän? Pelottaa. Pelottaa niin paljon. Koska mä tiedän, että olet vahva. Mutta tämä kaikki... Miten paljon voi ihminen kestää murtumatta? Miten kauan hyvä tuuri kantaa? Tähänkö se kaikki päättyy?