Hei rakkaat.

Loppujen lopuksi päätös oli helppo tehdä. Mä keskeytin nyt virallisesti koulun. Olen työtön. Kirjoilla vielä koulussa, mutta uskoisin ja toivoisin kovasti etten mene takaisin enää.

Siihen edellinen kirjoitus viittaa. Puhuttiin terapiassa että tämä on oikeastaan isoin päätös, jonka olen itse tehnyt ja josta itse kannan myös vastuun. Kaikki on mennyt hyvin. Onneksi. 

Jollekin tämä ei välttämättä kuulosta isolle ja olen jauhanut blogissakin tätä vaikka kuinka usein. Mitä mä teen? Mitä mä haluan? Ja se päätös oli koko ajan siinä, ihan nenän edessä.

Tein ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sen, mitä itse haluan. 

Eikä taivas romahtanut mun päälle.

Tai mitään.

Hah.

Omg.

Mä olen nyt miettinyt tosi paljon kaikkia asioita.

Mä mietin miten monta ihmistä on tuolla maailmalla, jotka elävät hyvinvointivaltioissa ja haluavat tappaa itsensä. Haluavat, että se paine, se kipu, stressi, ahdistus ja kiire loppuisi. Loppuisi kokonaan.

Joku on sanonut oivallisesti: "Itsemurhan tekevät eivät halua päättää elämäänsä. He eivät enää nää muita ratkaisuja ongelmiinsa."

En tiedä miksi itsemurha on pyörinyt niin paljon mun mielessä nyt. Ei siis sillä vanhalla tutulla tavalla, vaan uudella tavalla. Mikä saa ihmiset siihen pisteeseen? Mietin, miten helvetin synkkää elämä silloin on. Haluaisin jollakin maagisella sanonnalla pelastaa kaikki sieltä pimeydestä. Myös itseni. Tuoda valoon. Ilman että kenenkään tarvitsisi koskaan palata takaisin.

Mutten mä voi pelastaa kaikkia. Enhän mä ole vielä pelastanut itseänikään.

Mä tunnen niin monta ihmistä... Niin monta ihmistä, jota itsemurha koskettaa. Nuorin täytti juuri vuoden ja vanhin on kohta 80. En mä tiedä, onko mun elämään vaan tullut enemmän itsemurhaa kuin monen muun vai onko se ihan tavallista. Mutta välillä tuntuu musertavalta, että niin moni mun ympärillä voi niin kovin pahoin.

Eikä sitä voi todella ymmärtää, jos ei ole koskaan ollut siellä.

Sellaista pimeää ei voi selittää.

Sitä ei voi ymmärtää.

Sun on oltava siellä, nähtävä se itse. Sun on tunnettava se kaikki joka solulla.

Siinä ei ole mitään kaunista. Ei iloa. Ei naurua. Ei onnellisuutta. Ei valoa. Ei tuoksuja, värejä, makuja... Ei mitään nautittavaa.

Ja silti sieltä voi selvitä. Voi alkaa nähdä värejä. Ihmisiä. Hymyjä. Pikkuhiljaa sä huomaat, että mitä ihmettä, mä hymyilen ja nauran oikeasti. Rakastan sitä tunnetta. Rakastan sitä joka solulla, koska mä tiedän myös sen toisen puolen. Kun et enää osaa nauraa aidosti. Et edes muista, milloin olisit todella hymyillyt.

 

Onneksi nyt on parempi olo.

Vaikka mikään ei olekaan varmaa tulevaisuuden suhteen, mä kumminkin uskon, että mulla on sellainen.

 

~Perhonen~