Heippa kaikille.

Otin tänään ison harppauksen eteenpäin ja sovin ajan lääkärille, jonka kanssa puhun psykiatrille menosta. Hieman pelottaa, täytyy myötää.

Pelottaa, mitä muut ajattelevat. Pelottaa, miten äiti pärjää tän kanssa. Kyllä mä sille puhuin, muttei se ymmärtänyt miksi. Ei se sanonut mitään muuta, kuin että okei, sinä tiedät, mutta näin, miten sen pää raksutti täynnä kysymyksiä ja syytöksiä.

En mä halua, että mun äiti tuntee syyllisyyttä liiaksi. On mun tilanne senkin syy, mutta se, mitä on tapahtunut on mennyttä ja tulevaisuuteen tulee ja pitää vaikuttaa.

Huomasin sen jo tänään koulussa. Olin ymmärrettävästi hieman mietteliäs tänään koko päivän ja kyllä ne huomaa sen. Ne alkaa syrjiä, eivät ehkä tarkoituksellisesti mutta alkavat kuitenkin. Se sattuu. Eikä ne edes tiedä totuutta. Ne näkee vain mut, ja että olen muissa maailmoissa. Niillä on ehkä aavistuksia ja epäilyjä. Mutta ne ei tiedä.

Mun ystävä, joka on ollut mun rinnalla 11 vuotta tietää. Ja sen reaktio on sattunut tähän mennessä eniten, vaikka kyllä mä tavallaan ymmärrän. Peitän mun fiilikset aika hyvin koulussa. Pidän itseni kasassa. En anna pojille sitä tyydytystä, että olisin rikki ja itkuinen koulussa.

"Oikeesti? Ethän sä ees ole sellanen... Sekava ja itkunen. Et sä rupea itkemään kun sanon sulle kissa. Koulussakin oot ihan normaali. OIKEESTI?!"

Sen katseen mä ymmärsin paremmin kuin sanat. Se ihminen ei tule pysymään mun elämässä, jos alan näyttää tätä oikeaa minääni.

Voitte uskoa, miten paljon se sattui. Ihminen, jonka vuoksi on taistellut ja ihminen, jonka kanssa on jakanut miltei koko elämänsä. Lohdullista kuitenkin on se, ettei me olla enää niin läheisiä kuin ennen. Ehkä on aika päästää irti.

Kiitos niille jo etukäteen, jotka pysyvät rinnallani läpi tämän myrskyn, joka on vasta alkamassa kerätä voimiaan.

Ne, jotka tulevat, menevät ja jättävät, kiitos, että olitte osa elämääni. Ette ansaitse minua pysyvästi, mutta tulen varmasti muistamaan kaikki.

~Perhonen~